Tunneaallot ja kysymys harhaanjohtavasta tiedottamisesta

Sari Irni

Kaksi päivää paljon huomiota saaneen, Afganistaniin 3.4. lähteneen, palautuslennon jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi analyysin otsikolla ”Some-aalto palautuslennosta Afganistaniin käänsi valon sinne, minne moni ei halua katsoa – ja teki sen tavalla, joka kertoo paljon ajastamme” (Pullinen 2017). Kirjoituksen alaotsikko kuuluu seuraavasti: “Palautuslento Afganistaniin käynnisti huhumyllyn, jossa faktat jäivät somen tunneaallon alle”.

Kirjoitus nostaa esille tärkeitä kysymyksiä kuten sen, etteivät palautuslennot ole lainkaan uusi asia: niitä oli kirjoituksen mukaan viime vuonna 30, tänä vuonna niitä oli tähän mennessä tehty jo kuusi, ja Afganistaniinkin tämä oli kolmas. Kirjoitus nostaa esiin myös kysymyksen pääministeri Juha Sipilän tietämyksestä koskien sitä, että raskaana olevien naisten ja lasten pakkopalautukset kuuluvat nykyiseen toimintatapaan. Lisäksi kirjoitus kiinnittää huomiota siihen, että poliisin ja muiden viranomaisten selkeämpi ja avoimempi tiedotus jo maanantaina olisi voinut säästää sosiaalista ja muuta mediaa seuraavat henkilöt tiedonvälityksen sekaannuksilta ja epävarmuudelta. Kokonaisuudessaan kirjoitus nostaa keskusteluun sen tärkeyden, että päättäjät ovat tietoisia siitä politiikasta, mitä Suomessa harjoitetaan – “mitä ja miksi nyt tehdään” – koska se koskettaa tuhansien todellisten ihmisten elämää.

Kirjoituksessa on kuitenkin joitakin ongelmia, joihin puutun seuraavassa. Tarkoitukseni ei ole kohdistaa kritiikkiä ensisijaisesti tämän analyysin kirjoittajaan, vaan käytän kirjoitusta esimerkkinä laajemmista uutisoinnin ja analyysin tavoista tiedotusvälineissä.

1. Kirjoitus hyödyntää jo tuttua kahden ääripään ajattelua

Itse ääripää-sanaa ei juuri tässä kirjoituksessa mainita. Tästä huolimatta tämä asettelu rakentuu, kun somen tunneaalto esitetään ensinnäkin neutraalina ja sinänsä epäpolitisoituna “aalto-ilmiönä”, jota kirjoittaja kutsuu kaavaksi. Toiseksi tämän kaavan toteutumista kuvataan seuraavan vastakkainasettelun kautta:

“Someen ilmestyy ”tieto” tai huhu tapahtumasta, joka tukee jonkin ryhmän maailmankuvaa. Jollekin tällainen tieto on taustaltaan ”sopivan” ihmisen tekemä rikos, toiselle viranomaisen tekemä oletettu vääryys. Syntyy valtava tunnereaktio: ”Pöyristyttävää”!”

Tässä kuvauksessa asettuvat neutraalin oloisesti rinnakkain kaksi ryhmää, joista ovat tunnistettavissa rasistit, jotka levittävät harhaanjohtavaa viestiä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista, ja viranomaisten toimintaa kritisoivat henkilöt, kuten tässä tapauksessa nykyiseen turvapaikkapolitiikkaan ja -käytäntöihin kriittisesti suhtautuvat henkilöt.

Tämä kirjoitustapa asettaa molempien ryhmien toiminnan ja tunteet samalle viivalle, esimerkeiksi samantyyppisestä – sinänsä poliittisesti neutraalista – tunteellisesta some-ilmiöstä. Vaikka kirjoittaja ei määrittele itseään tolkun ihmiseksi, niin tunneaalto-ilmiön julkilausumattomaksi vastakohdaksi muodostuu henkilö, joka pohtii asioita, ei innostu eikä raivostu, eikä reagoi nopeasti, henkilö, joka jää seisomaan virran sivuun.

2. Rasismia ja nykyistä turvapaikkapolitiikkaa vastustavien toiminta epäpolitisoidaan

Pullisen HS-analyysissä ensisijaisena huomion kohteena on “tunneaalto”. Mitä tapahtuu, kun toimintaa arvioidaan “tunneaaltona”? Tunneaallon arviointia voi lukea tästä kirjoituksesta ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen näistä on tunteiden aitouden tai epäaitouden arviointi:

“Ei ole syytä epäillä, etteivätkö käännytyksistä huolestuneet tavalliset suomalaiset olisi olleet liikkeellä vilpittömin mielin: kun somea seurasi maanantaina, lentokentällä noussut hätä käännytettyjen kohtalosta oli käsinkosketeltavaa ja aitoa.”

Toinen koskee tunteellisen ja niin sanotun ei-tunteellisen reagoinnin suhdetta käsitykseen poliittisesta toimijasta. Tämän kirjoituksen retoriikasta syntyy – mahdollisesti tahattomasti – vastakkainasettelu, jossa tunteellinen toimija ei voisi olla samalla asiantuntija ja esittää poliittisesti relevantteja argumentteja (tunteiden kulttuurisesta politiikasta ks. esim. Ahmed 2004). Tunne esiintyy ikään kuin järjellisen ja perustellun toiminnan vastakohtana. Niinpä kirjoittaja esittää tunteelliset toimijat tunneaallon mukaan tempautuvina, itse asiaa ja toimintaansa ymmärtämättöminä hahmoina:

“Silti tapahtumat muistuttivat taas siitä, miten nopeita ja vaikuttavia somen tunneaallot voivat olla. Ne vetävät ihmisen mukaansa ilman, että tämä edes aina ymmärtää sitä itse.”

Riippumatta kirjoittajan selvästi hyvistä tarkoituksista nostaa keskusteluun tärkeitä turvapaikkapolitiikkaa koskevia kysymyksiä, nämä retoriset siirrot tulevat epäpolitisoineeksi itse tunteita herättävän kysymyksen: toimijat eivät oletettavasti tiedä mitä tekevät, vaikka ehkä tuntevatkin aidosti. Tästä näkökulmasta poliittisten argumenttien sisällön tarkempi arviointi voi jäädä sivuosaan, koska keskeistä on tunneaalto, jonka vietäväksi joutumista kommentoidaan. Kun tunneaalto menee ohi, eli kirjoittajan mukaan “hajoaa todellisuuden aallonmurtajaan”, samat ihmiset ovat hänen mukaansa hämmentyneitä. Kirjoituksesta voi tulkita oletuksen, jonka mukaan toiminta todennäköisesti perustui vain ohimenevään tunneaaltoon eikä esimerkiksi tietoiseen, pitkäkestoiseen pyrkimykseen muuttaa turvapaikkapolitiikkaa.

Huolestuttavaa kuitenkin on, mikäli laajempi huomio syntyi pelkästään liittyen tiedotukseen siitä, että lennolla olisi ollut mukana raskaana oleva nainen ja alaikäisiä lapsia. Pullisen kirjoitus esimerkiksi antaa ymmärtää, että kohun syntyyn vaikutti olennaisesti juuri tämä, eli se, että Suomi olisi “lähettämässä lapsia ja perheitä kovin ottein pois maasta, oloiltaan sotaisaan Afganistaniin”. Viranomaiset ovat jälkikäteen vahvistaneet, että vaikka lapsia tai raskaana olevia naisia ei ollut kyseisellä lennolla, niin näiden henkilöiden palauttaminen on mahdollista suomalaisen turvapaikkapolitiikan olemassaolevan käytännön puitteissa (esim. Mansikka 2017; Pelkonen 2017). Aktivistit ovat kuitenkin systemaattisesti kritisoineet pakkopalautuksia ylipäätään, siis sisältäen miesten ja ei-raskaana olevien naisten pakkopalautukset, eikä pakkopalautusten vastustaminen huhtikuun alussakaan perustunut pelkästään kysymykseen raskaana olevista ja lapsista (esim. We see you 2017). Tästä näkökulmasta kyseessä ei välttämättä ollut ensisijaisesti virheellisten faktojen nostattama somen “tunneaalto”, joka sai ihmiset toimimaan. Tulkitsen, että kyseessä oli pikemminkin osa pidempiaikaista poliittista toimintaa ja aktivismia, joka jatkuu ja tapahtuu huolimatta siitä, että joskus myös aktiivien puolella tapahtuu virheitä.

3. Ongelman osoittaminen ensisijaisesti turvapaikkapolitiikkaa kritisoivien toiminnasta

Tietämättömäksi kritisoidun Sipilän lisäksi ainoa nimeltä mainittu poliitikko tai virkamies, jonka Helsingin Sanomien analyysi nostaa esille, on Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö. Tämän myötä epämääräisen, harhaanjohtavan ja varmistamattoman tiedon levittäminen tämän “tunneaallon” osalta paikantuu nimenomaan puheenvuoroihin, jotka kyseenalaistivat turvapaikkapolitiikkaa:

“YLEISEN tason kysymykset ovat selviä: maailma on täynnä yrityksiä, tiedustelumiehiä, valeuutistehtaita ja valtionjohtajia, jotka yrittävät kääntää aallot omaksi hyödykseen – tai käydä suoranaista informaatiosotaa.

Siksikin soisi, että Suomen poliitikot, tällä kertaa Ville Niinistö, eivät lähtisi mukaan varmistamattoman tai epämääräisen tiedon levittämiseen: maanantaina nähtiin, että sillä voi olla nopeita ja suoria seurauksia, olivat motiivit kuinka aidot tahansa.”

Yksi valtavirtamedian uutisoinnin tavoista mielenosoituksiin liittyen on antirasististen mielenosoittajien ja erityisesti anarkistien esittäminen tavalla tai toisella “pahiksina”, kun taas poliisin ja muiden virkamiesten toiminta näytetään pääasiassa neutraalina (tämän viikon tapahtumien yhteydessä ei ole kuitenkaan puhuttu anarkisteista, vaikka monet anarkistit ovat mielenilmauksiin osallistuneetkin). Tässä tapauksessa myös turvapaikkapolitiikkaa kritisoivat poliitikot kuten Niinistö saivat tästä uutisoinnin tavasta osansa.

Kriittisimmät kysymykset sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nergille ovat esittäneet aktivistit tiistaina 4.4. kokoonnuttuaan sisäministeriön eteen vaatimaan vastauksia (Popp 2017) sekä Nergin vieraillessa Kouvolassa samana päivänä (Alazzawi 2017). Pullisen analyysissäkään ei yhtä innokkaasti kyseenalaisteta poliisin eikä viranomaisten toimintaa – muuten kuin kommentoimalla lyhyesti, että nämä olisivat voineet tiedottaa jo maanantaina, ja että poliisi teki virheen hakiessaan erään perheen säilöön, mutta korjasi sittemmin virheensä. Siitä hän ei keskustele, kuinka aktiiviset turvapaikanhakijoiden tukijat mahdollisesti vaikuttivat viikonlopun aikana siihen, että kyseinen perhe ei päätynyt palautuslennolle (ks. Nergiä ja poliisin toiminnan itsekorjautuvuutta kyseenalaistavan henkilön, Jenni Laakson, puheenvuoro Nergin Kouvolan-vierailulta, Alazzawi 2017). Myös Helsingin Sanomien tähän tapaukseen keskittynyt artikkeli antaa ymmärtää, että poliisi huomasi itse virheensä ja sen jälkeen korjasi sen, ja jutussa lisäksi annetaan ymmärtää tämän virheenkorjauksen todistavan, että järjestelmä toimii (Mansikka 2017).

Pullisen tekstissä ei myöskään mainita poliisin toimintaan kohdistunutta kritiikkiä, jota on esitetty maanantai-illasta lähtien, ja jonka voi lukea esimerkiksi aktivistien tiedotteesta (Stop Deportations Finland 4.4.2017). Kritiikki sisältää muun muassa seuraavaa:

“Ylikomisario Hannu Pietilä on kertonut tiedotteessa, ettei perheestä kukaan halunnut tavata edustajaa. Tämä ei pidä paikkaansa. Pastori Toiviaisella on tekstiviestitodisteet siitä, että perheen tytär pyysi poliisilta saada tavata Toiviainen. Toivainen myös kuuli puhelimessa, kuinka tytär pyysi poliisilta saada tavata Toiviaisen. Tytär myös vahvisti tiistaina Kabulista tekstiviestillä pyytäneensa poliisilta saada tavata Toiviaisen, jolloin poliisi oli sanonut, että se on liian myöhäistä.”

Mikäli kritiikki pitää paikkansa, poliisin toiminta näyttäytyy varsin kyseenalaiselta. Kritiikki nostaa esille vakavan kysymyksen poliisin tiedottamisesta: voiko poliisin tiedotukseen luottaa?

Tähän kysymykseen tiedotusvälineissä ei ole kuitenkaan tartuttu sen vakavuuden vaatimalla tavalla. HS-analyysin lisäksi Kalevassa annetaan ymmärtää, että poliisin tiedotuksen mahdolliset ongelmat liittyivät ainoastaan aikatauluun. Kalevan jutussa tätä kommentoidaan siteeraamalla poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaista seuraavasti:

”En pidä hirveän huonona vasteena sitä, että kuitenkin kymmenen aikaan seuraavana aamuna olivat oikeat tiedot liikkeellä”.

Lisäksi Kalevassa julkaistussa artikkelissa kerrotaan poliisin perustelevan ”maltillista tiedotustahtia sillä, että poliisi ei missään nimessä halua julkaista puutteellisia tietoja.” (Humalamäki 2017)

Olisi tärkeää, että tiedotusvälineet keskittyisivät analysoimaan kriittisesti myös viranomaisten toimintaa ja nostamaan enemmän esiin myös näihin kohdistettua kritiikkiä (nyt tätä kritiikkiä nostivat esille esim. Ilta-Sanomat [Pelkonen 2017] ja Kirkko ja kaupunki [Juusela & Kytöharju 2017]). On ongemallista, mikäli poliisin tai muiden viranomaisten tiedotus otetaan kuitenkin monissa artikkeleissa annettuna totuutena, eikä niihin kohdistunutta kritiikkiä huomioida eikä analysoida.

4. Aktivistien toiminnan väheksyminen

Nämä eri tekijät yhdessä tuottavat Pullisen HS-analyysiin ja joihinkin muihin kirjoituksiin sisältyvän sävyn, jolla turvapaikkapolitiikkaa kritisoivien mielenosoittajien ja aktivistien toimintaa väheksytään. Tämä ei välttämättä ole Pullisen tarkoitus, mutta hänen kirjoituksessaan tämä tapahtuu yllä mainitulla tavalla, kun maanantai-iltaan 3.4. kulminoitunut kritiikki, joka jatkui mielenosoituksilla seuraavana päivänä, näyttäytyy ensisijaisesti some-tyypillisenä “tunneaaltona”, eikä osana pitempään jatkunutta ja tietoista turvapaikkapolitiikkaan kohdistuvaa kritiikkiä. Pullinen lopettaa analyysinsä seuraavasti:

“Kaikkein surullisinta näet on, jos näiden ihmisten todellisuus jää somen aaltojen alle, sekavuuden riekaleiksi.”

Kun Pullinen ei analysoi turvapaikkapolitiikan vastustajien kritiikin niitä puolia, mitkä kohdistuivat muun muassa poliisin tiedonvälityksen todenmukaisuuteen, kirjoituksen riskinä on, että harhaanjohtavan tai epätäsmällisen tiedonvälityksen ongelmana näyttäytyvät lähinnä turvapaikkapolitiikan vastustajat. Näiden toiminnan logiikka tulee samalla selitettyä vain epäloogiseksi tunneaalloksi.

Väheksyvää sävyä löytyy myös Ylen analyysissä, joka on julkaistu otsikolla “Järkyttävätkö pakkopalautukset? Silmäsi ovat tainneet olla kiinni” (Mäntymaa 2017). Eero Mäntymaa esittää kirjoituksessaan itsensä tietävänä ja osaavana sivustakatsojana, joka menee hämilleen, kun näkee juoksevia mielenosoittajia Pasilassa ja live-lähetystä Helsinki-Vantaalta:

“Maanantai-illalla seurasin sosiaalisessa mediassa nopeasti kierroksia ottavaa pakkopalautuskohua. Sen jälkeen poliisiautojen eteen juoksevia mielenosoittajia Pasilassa ja myöhemmin livekuvaa Helsinki-Vantaan lentokentältä. Olin hieman hämilläni. Pakkopalautuksissa ei nimittäin ole mitään uutta.” (Mäntymaa 2017)

On tärkeää tuoda esille, että pakkopalautukset kuuluvat turvapaikkapolitiikan käytäntöön, mutta tämä ei ollut aktivisteille uusi tieto. Kun mediassa annetaan ymmärtää, että maanantain mielenilmaukset olivat yksittäinen “tunneaalto” tai “kohu”, sekä tietämättömien ja asiasta mitään ymmärtämättömien toimintaa, samalla tullaan kyseenalaistaneeksi ja väheksyneeksi demokraattisen yhteiskunnan kannalta erittäin keskeistä kriittistä keskustelua ja epäoikeudenmukaisena pidettyjen käytäntöjen arvostelua. Mikäli osa ihmisistä saa kuulla epäoikeudenmukaisuuksista tai herää toimimaan niitä vastaan myöhään (kenen kriteerit edes määrittävät, mikä on myöhään?), lienee kuitenkin parempi, että näin jossain vaiheessa tapahtuu.

Toivottavasti mediassa esiin tuotu ihanne ei ole kansalainen, joka uskoo aina ja kaikissa tilanteissa poliisia ja viranomaisia ja katsoo epäoikeudenmukaisuutta sivusta ilman tunteita tai kriittisiä kommentteja.

Lopuksi: Virheitä valitettavasti voi sattua kaikille osapuolille, riippumatta siitä, ovatko nämä “tunneaallossa” mukana vai eivät. Faktojen monipuolisen tarkastamisen ja virheiden korjaamisen ilmeisen tärkeyden lisäksi internetin tunneaaltojen, mediakohujen ja niiden toiminnan analyysi on välttämätöntä ja oleellista. Erityisen tähdellistä, jopa elintärkeää, on analysoida tunneaaltoja kriittisesti siitä näkökulmasta, kuinka tämäntyyppiset ilmiöt, klikkijournalismi mukaan lukien, voivat tukea eriarvoisuuden lisääntymistä eri tilanteissa (esim. Vähäpassi 2012; Koivunen 2017). Tiedotusvälineiden analyysit, joissa väheksytään viranomaisten ja vallitsevan turvapaikkapolitiikan kriitikoita ja yhdistetään tunteet ymmärtämättömyyteen, samalla kun jätetään varsinainen poliittisen kritiikin laajempi sisältö ja viranomaisten tiedotuksen mahdolliset ongelmat perkaamatta, on yhdenlaista vallankäyttöä. Toivoisin medialta jatkossa entistä enemmän itsekritiikkiä oman vallankäyttönsä osalta.

Sari Irni on yliopistotutkija Turun yliopiston tutkijakollegiumissa.

Lähteet

Ahmed, Sara (2004) The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Alazzawi, Qaisar (2017) Kouvola 2. Video kansliapäällikkö Päivi Nergin Kouvolan vierailulta 4.4.2017. https://www.facebook.com/groups/rhc.helsinki/search/?query=jenni%20laakso (viite otettu 6.4.2017).

Humalamäki, Anna (2017) Poliisi tyytyväinen tiedotukseensa palautuslentokohussa: ”Oikeat tiedot olivat liikkeellä aamulla kymmeneltä”. Kaleva.fi Uutiset 6.4.2017. http://www.kaleva.fi/chili/uutiset/poliisi-tyytyvainen-tiedotukseensa-palautuslentokohussa-oikeat-tiedot-olivat-liikkeella-aamulla-kymmenelta/756318/ (viite otettu 6.4.2017).

Juusela, Pauli & Kytöharju, Marjo (2017) Pakkopalautukset Afganistaniin eivät jättäneet kylmäksi – kirkon työntekijöitä protestien eturivissä. Kirkko ja kaupunki 4.4.2017. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/pakkopalautukset-afganistaniin-eivat-jattaneet-kylmaksi (viite otettu 6.4.2017).

Koivunen, Anu (2017) Kun tarinat taistelevat – Sanan voimalla. Apu Blogit 28.2.2017. http://blogit.apu.fi/sananvoimalla/anu-koivunen-kun-tarinat-taistelevat/ (viite otettu 6.4.2017).

Mansikka, Ossi (2017) Poliisi myöntää virheen: Raskaana oleva nainen ja alaikäinen lapsi haettiin palautettaviksi aiheettomasti. Helsingin Sanomat, kotimaa 4.4.2017. http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005156036.html (viite otettu 6.4.2017).

Mäntymaa, Eero (2017) Analyysi: Järkyttävätkö pakkopalautukset? Silmäsi ovat tainneet olla kiinni. Yle Kotimaa 5.4.2017. http://yle.fi/uutiset/3-9548306 (viite otettu 6.4.2017).

Pelkonen, Linda (2017) Migri: Suomesta voidaan pakkopalauttaa Afganistaniin myös lapsia ja raskaana olevia. Ilta-Sanomat 4.4.2017. http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005156274.html (viite otettu 6.4.2017).

Popp, Outi (2017) Päivi Nerg Live. Video kansliapäällikkö Päivi Nergin haastattelusta sisäministeriön edessä, julkaistu Refugee Hospitality Club -facebook-ryhmässä 4.4.2017. https://www.facebook.com/groups/rhc.helsinki/search/?query=outi%20popp%20päivi%20nerg%20live (viite otettu 6.4.2017).

Pullinen, Jussi (2017)  Some-aalto palautuslennosta Afganistaniin käänsi valon sinne, minne moni ei halua katsoa – ja teki sen tavalla, joka kertoo paljon ajastamme. Helsingin Sanomat, HS-analyysi, 5.4.2017. http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005156770.html (viite otettu 5.4.2017).

Stop Deportations Finland (2017) Asiainhoitaja epäilee virheitä afgaaniperheen pakkopalautuksessa – mielenosoittajat marssivat sisäministeriöön. Tiedote 4.4.2017. https://demofi.blogspot.fi/2017/04/asiainhoitaja-epailee-virheita.html?m=1 (viite otettu 5.4.2017).

Vähäpassi, Emmi (2012) Mediakohu synnyttävistä miehistä ja figuraation politiikka. Naistutkimus – Kvinnoforskning 25(3), 44-50.

We see you (2017) Facebook-päivitys “Useassa uutisartikkelissa on kommentoitu…” 5.4.2017. https://www.facebook.com/weseeyoucampaign/posts/604495643079117 (viite otettu 6.4.2017).