Aleksi Huhta
Suomalaisen turvapaikkapoliittisen keskustelun tyypillinen piirre on sen historiattomuus. Tässä se eroaa laajemmasta länsieurooppalaisesta debatista, jossa menneisyys on näkyvämmin läsnä ja nykypolitiikalle haetaan vertailukohtia etenkin toisen maailmansodan ajalta. Kun Britannian hallitus esimerkiksi hiljattain perui lupaamansa 3000 pakolaislapsen vastaanottamisen, vertailtiin sydämetöntä päätöstä brittilehdistössä vuoden 1939 ns. Kindertransportiin, jossa britit ottivat vastaan 10 000 natseja paennutta lasta. Suomalaisessakin debatissa on toki huomautettu sodanaikaisen pakolaispolitiikkamme kipukohdista, mutta julkisessa keskustelussa historialliset näkökulmat ovat jääneet sittenkin paitsioon.
Turvapaikkapoliittisen keskustelumme historiattomuutta selittää erityisesti suomalaisen historiakulttuurin erikoislaatuisuus. Siinä missä holokausti ja muut natsismin rikokset ovat muualla Länsi-Euroopassa osa kollektiivista muistia ja siten yhteiskunnallisen debatin itsestään selviä kiinnekohtia, on suomalainen historiakulttuuri keskittynyt ”omiin” sotiimme yleiseurooppalaisen historian kustannuksella. Näin ollen Suomessa kyllä muistetaan, ettei Suomi luovuttanut ”omia” juutalaisiaan Saksalle, mutta Suomen sodanaikainen suhtautuminen ei-suomalaisiin juutalaispakolaisiin on ollut arempi aihe. Tilintekoa holokaustiin ei ole osattu tai haluttu tehdä, mikä näkyy mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Kun esimerkiksi muualla Euroopassa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivä (27.1.) on varattu holokaustin uhrien muistolle, muistellaan meillä All Lives Matter -hengessä kaikkien vainojen uhreja.[1]
Suomessa viittaukset natsismin rikoksiin koetaankin usein kiusallisiksi. Kuitenkaan nykyistä kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille perustuvaa pakolais- ja turvapaikkajärjestelmää on mahdotonta ymmärtää ilman toisen maailmansodan kontekstin hahmottamista. Juuri länsimaiden – myös Suomen – epäonnistuminen juutalaisten pakolaisten auttamisessa ennen holokaustia loi pohjan nykyisille sopimuksille ja instituutioille. Siksi olisikin tärkeää, että myös Suomessa muistettaisiin paremmin nuo historialliset tapahtumat ja keskusteltaisiin niiden implikaatioista nykyiselle turvapaikkapolitiikallemme.
Suomi ja juutalaispakolaiset
Suomi oli 1930-luvun lopulla yksi niistä maista, jotka sulkivat ovensa natseja pakenevilta juutalaisilta. Juutalaispakolaisten pelättiin koituvan taloudelliseksi taakaksi, minkä lisäksi heidän etninen taustansa aiheutti epäluuloisuutta. ”Emigranttitulvaa” pelästynyt hallitus kiristi syyskesällä 1938 pakolaispolitiikkaansa ja Suomeen pyrkineitä juutalaisia ja muita vainottuja ryhdyttiin käännyttämään Helsingin satamasta, lentokentältä ja muilta raja-asemilta.[2] Helmikuussa 1939 sisäministeri Urho Kekkonen kykeni jo toteamaan, että pakolaisten määrä oli kaikeksi onneksi jäänyt Suomessa vähäiseksi. Tästä Kekkonen kiitti hallitusta, joka oli ”ajoissa ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin, ettei Keski-Euroopan pakolaisvirta pääsisi suuntautumaan maahamme.”[3] Suomi oli karsinut vetovoimatekijöitään ja lähettänyt Euroopan juutalaisille selvän viestin: Suomestakaan ei heille heruisi turvapaikkaa.
Jatkosodan aikana Suomi kohteli maahan päässeitä pakolaisia hyvin kovakouraisesti. Pakolaisia internoitiin työleireille ja etenkin Valtiollisessa poliisissa (Valpo) oli halukkuutta päästä eroon epäilyttävinä pidetyistä ja Saksa-suhteita vaarantaneista pakolaisista. Suomi luovuttikin Saksalle ainakin kaksitoista juutalaispakolaista.[4] Tunnetuin tapaus on marraskuussa 1942 tapahtunut kahdeksan juutalaisen luovutus Viron Gestapolle. Luovutetuista vain yksi jäi eloon, loput seitsemän murhattiin, heidän joukossaan 1- ja 11-vuotiaat lapset. Luovutuksesta vastanneet Valpon johtaja Arno Anthoni ja sisäministeri Toivo Horelli perustelivat tekoaan normaalina poliisitoimena, jossa Suomen viranomaiset vain tavallisen protokollan mukaisesti toimittivat epäilyttäviä henkilöitä liittolaismaan viranomaisille.[5] Tulkinta sai tukea myös osassa lehdistöä. ”Pakolaisasiaa on hoidettu poliisitoimenpiteenä, kuten onkin luonnollista”, esimerkiksi Uusi Suomi kirjoitti marraskuussa 1942. ”Mitään syytä ei ole kehittää siitä poliittista kysymystä[.]”[6]
Vaikka konteksti on toinen, nämä Uuden Suomen näkemykset kuulostavat nykykorvinkin kovin tutuilta. Turvapaikkakysymyksen politisointi näyttäytyy Suomessa yhä arveluttavana ja epätoivottavana – virkamiehille toivotaan työrauhaa.
Etenkin huhtikuussa 2017 vilkastunut keskustelu afganistanilaisten ja irakilaisten turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista on saanut Juha Sipilän hallituksen takajaloilleen. Se on puolustanut tiukkaa linjaansa koettamalla häivyttää politiikan turvapaikkapolitiikasta: kyse on normaaleista ja lainmukaisista viranomaistoimista, kansalaisille vakuutellaan.
On hyvä muistaa, että vuonna 1942 luovutusten jatkumisen estivät nimenomaan ne suomalaiset, jotka kieltäytyivät epäpolitisoimasta pakolaiskysymystä.
Luovutuksia nousivat vastustamaan niin hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit, Helsingin juutalainen seurakunta, työväenliikkeen aktiivit kuin monet kulttuuri- ja tiedemaailman vaikuttajatkin. Sadat pietarsaarelaiset allekirjoittivat adressin luovutetuksi määrätyn, paikkakunnalla lääkärinä toimineen belgianjuutalaisen miehen puolesta.[7] Moni sotasensuurin kanssa taiteillut sanomalehtikin otti kysymyksessä selvän kannan. ”Valtio, joka luopuu myöntämästä turvapaikkaoikeutta, ei vastaa niitä käsityksiä, joita perinnäisesti on itsenäisestä maasta”, esimerkiksi Helsingin Sanomat totesi.[8] Luovutusasioita tulisi hoitaa ”poliittisluontoisina kysymyksinä”, ei poliisitoimenpiteinä, Suomen Sosialidemokraatti kritisoi.[9]
Vaatimalla audiensseja, keräämällä adresseja ja kirjoittamalla sanomalehtiin nämä aktiiviset kansalaiset varmistivat, etteivät suomalaispäättäjät voineet ummistaa silmiään tekojensa seurauksilta. Juutalaispakolaisten puolustuksessa erityisen ansioitunut kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi esimerkiksi marssi syksyllä 1942 Valpoon ja kertoi johtaja Anthonille kasvotusten juutalaisten vakavasta tilanteesta natsien miehittämässä Euroopassa.[10] Vuosien 1948–49 sotasyyllisyysoikeudenkäynnissään Anthoni väitti, ettei huonoilta silmiltään voinut lukea ulkomaisia sanomalehtiä ja oli täten ollut sodan aikana autuaan tietämätön natsismin rikoksista.[11] Kilven kaltaiset äänekkäät aktivistit olivat kuitenkin pitäneet huolen, ettei yhdenkään suomalaispäättäjän tarvinnut olla Euroopan ihmisoikeustilanteen arvioinnissaan vain omien aistiensa varassa.
Kansalaisaktivismi ei onnistunut estämään kahdeksan juutalaispakolaisen luovutusta, mutta se – yhdessä Saksan sotaonnen kääntymisen kanssa – liki varmasti esti uudet karkotukset. ”Jos luovutuskysymys ei olisi herättänyt hallituksessa niin paljon ristivetoa ja jos kansalaismielipide olisi painanut asian villaisella, on todennäköistä, että Horelli ja Anthoni olisivat jatkaneet luovutuksia,” Antero Holmila kirjoittaa.[12] Ne suomalaiset, ministereistä tavallisiin pietarsaarelaisiin, jotka uskalsivat politisoida turvapaikkakysymyksen, todennäköisesti pelastivat ainakin muutamia ihmishenkiä.
Voiko luovutuksista oppia?
Historiallisiin analogioihin liittyy tunnetusti ongelmia, ja aivan erityisen pulmallisia ovat holokaustista tai muista kansanmurhista johdetut ”opetukset”. Kuten historioitsijat ja monet natsien uhrit ovat korostaneet, juutalaisten joukkotuhosta on turha etsiä yleisinhimillistä tai mitään yksittäistä ideologiaa oikeuttavaa sanomaa.[13] Kun tietokirjailija Elina Suominen (nyk. Sana) matkusti 1970-luvun lopulla Israeliin haastattelemaan Suomesta luovutetun kahdeksikon ainoaa eloonjäänyttä, Georg Kollmannia, oli vaimonsa ja lapsensa menettänyt mies haluton puhumaan kokemuksistaan: ”Mitä kannattaa muistella, se ei estä ihmisiä tekemästä sitä uudelleen.”[14]
Vaikka historia on antanut Kollmannin pessimismille valitettavan paljon katetta, on silti – tai juuri siksi – äärimmäisen tärkeää muistaa kuinka kuuden miljoonan juutalaisen joukkotuhonta Euroopan sydämessä oli mahdollista. Holokaustin näkeminen äärimmäisenä pahuutena tekee sen psykologisesta käsittelystä helpompaa, mutta samalla etäännyttää ja epäpolitisoi sen. On vaikeampaa hyväksyä, että juutalaisten murhaamisen mahdollistivat ne päätökset, joita tuhannet tavalliset ihmiset tekivät arkisessa työssään ja perustelivat itselleen normaalina viranhoitona. Näiden tavallisten ihmisten joukossa oli myös suomalaisia: Anthonin ja Horellin marraskuussa 1942 hyväksymä ”normaali poliisitoimi” oli yksi holokaustin mahdollistanut päätös lukemattomien muiden joukossa.
Nykyistä turvapaikkapolitiikkaa tehdään toisenlaisessa maailmantilanteessa. Kuitenkin suomalaiseen pakolaisuutta ja turvapaikkaoikeutta koskevaan debattiin toivoisi lisää historiallista perspektiiviä. Maamme pakolaispolitiikan synkimpien episodien soisi muistuttavan meitä ainakin siitä, kuinka vaarallista on typistää turvapaikkakysymys pelkäksi viranomaisasiaksi – ja toisaalta siitä, kuinka tärkeää on pitää ihmisoikeusnäkökulma poliittisessa julkisuudessa.
Huhta on tutkija Turun yliopiston yleisen historian oppiaineessa.
Viitteet
[1] Antero Holmila: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena: Jyväskylä 2010, s. 291.
[2] Taimi Torvinen: Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella. Otava: Helsinki 1984, s. 84–102.
[3] Siteerataan Elina Sana: Kuoleman laiva S/S Hohenhörn. Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY: Helsinki 2004, s. 41.
[4] Oula Silvennoinen: ”Beyond ’Those Eight’: Deportations of Jews from Finland 1941–1942.” Teoksessa Simo Muir & Hana Worthen (toim.): Finland’s Holocaust: Silences of History. Palgrave: Houndmills 2013, s. 194–217.
[5] Holmila 2010, s. 208–210.
[6] Siteerataan Sana 2004, s. 188.
[7] Sana 2004, s. 130. Mies välttikin luovutuksen ja kirjoitti myöhemmin muistelmateoksen kokemuksistaan sodanaikaisessa Suomessa. Ks. Walter Cohen: Etsin turvapaikkaa. Ristin voitto: Tikkurila 1979.
[8] Siteerataan teoksessa Holmila 2010, s. 209.
[9] Siteerataan Sana 2004, s. 186.
[10] Sana 2004, s. 122. Ks. myös Sylvi-Kyllikki Kilpi: Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä. Tapahtumia 1930-luvulla. Tammi: Helsinki 1966.
[11] Sana 2004, s. 264.
[12] Holmila 2010, s. 212.
[13] Holmila 2010, s. 308.
[14] Sana 2004, s. 296.
RASTER.FI 