Vaikeneminen on kultaa?

Erna Bodström

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Sisäministeriön ja Maahanmuuttoviraston vastauksia Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksiä koskeneeseen tutkimusraporttiin. Väitän, että ministeriön ja viraston viestinnässä vaikeneminen näyttää olevan kultaa ja pohdin, mitä tämä tarkoittaa kriisiviestinnän strategioiden näkökulmasta.

22.3.2018 julkaistiin Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun tutkimusraportti, joka tarkasteli Maahanmuuttoviraston Irakin kansalaisille tekemiä turvapaikkapäätöksiä vuosina 2015 ja 2017. Samana päivänä sekä Sisäministeriö että Maahanmuuttovirasto julkaisivat tiedotteen tutkimusraporttiin liittyen. Tiedotteissa sanottiin, että Maahanmuuttovirasto on pyrkinyt yhtenäistämään käytäntöään muiden EU-maiden – tarkemmin sanottuna Ruotsin – kanssa. Vaikka tiedotteet eivät sanoneet tätä suoraan, tämä näytti olevan merkittävä tekijä, jolla Maahanmuuttovirasto ja Sisäministeriö selittivät raportin esille tuomaa muutosta.

Ruotsin valitsemista verrokkimaaksi sekä Sisäministeriö että Maahanmuuttovirasto perustelevat sillä, että se on vertailukelpoinen, koska Pohjoismaista sitä sitovat samat EU-normit kuin Suomeakin. Tämä perustelu ei kuitenkaan kerro, miksi on tärkeää verrata Suomen turvapaikkakäytäntöjä nimenomaan toiseen Pohjoismaahan. Kyse on kuitenkin EU:n käytännöistä ja EU:iin kuuluu yhteensä 28 maata. Miksi pohjoismaisuus oli tässä ratkaiseva tekijä? Ruotsissa päätöskäytäntö oli Suomea tiukempi. Näin ollen kun Maahanmuuttovirasto pyrki yhtenäistämään käytäntöään juuri Ruotsin kanssa, tämä oli käytännössä kiristys Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Tästä Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto kuitenkin vaikenevat.

Olennaisinta asiassa onkin ehkä se, mitä tutkimusraportti sanoo, mutta mistä Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto vaikenevat. Raportin mahdollisesti tärkein havainto oli se, että suurin muutos päätöksissä näyttää tapahtuneen tulkinnoissa: mitä vaaditaan uskottavalta kerronnalta ja millaisten kokemusten arvioidaan ennustavan tulevaa vainoa. Näihin muutoksiin Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto eivät suoraan ota kantaa.

Tutkimus viittaa siihen, että kun aiemmin uskottavuusarvioinnin lähtökohtana on ollut se, että hakijaa uskotaan ellei ole selkeästi syytä arvioida toisin. Nyt lähtökohtana on se, että hakijaa ei uskota ellei ole selkeästi syytä arvioida toisin. Koska hakijan tarinan uskottavuuden arvioinnissa on olennaisesti kyse siitä, uskotaanko hakijan puhuvan totta vai valehtelevan, voisi sanoa niinkin, että ennen hakija oli syytön, kunnes toisin todistetaan, nyt taas hakija on syyllinen, kunnes toisin todistetaan. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR (2011) suosittaa edellisen lähestymistavan käyttöä, joten Suomi näyttää käytännöissään siirtyneen kauemmas pakolaisjärjestön suosituksista. Tätä eivät Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto kuitenkaan tuo esille.

Sen sijaan Maahanmuuttovirasto toteaa, että ”[t]ietyllä lyhyellä aikavälillä tehtyjä päätöksiä tutkimalla ei voi vielä tehdä lopullisia johtopäätöksiä siitä, onko hakijoiden esittämien perusteluiden hyväksymisessä tapahtunut muutoksia”. Tämän väitteen perusteluista virasto kuitenkin vaikenee. Virasto ei kerro, miksi kaksi vuotta on liian lyhyt aikaväli kahden vuoden aikana tapahtuneiden muutosten arviointiin. Virasto ei myöskään kerro, mitä se tarkoittaa lopullisilla johtopäätöksillä tai millainen arviointiaikaväli tämän arvioimiseen tarvittaisiin. Maahanmuuttovirasto siis näyttää pyrkivän ohjaamaan huomion toisaalle päätöskäytäntöjä koskevasta kritiikistä väittämällä tutkimuksen olevan riittämätön.

Maahanmuuttovirasto jatkaa, että perusteluiden muutoksen selvittämiseksi pitäisi tarkastella myös turvapaikkapuhuttelussa laadittavia pöytäkirjoja. Oma meneillään oleva analyysini keskittyy juuri tällaiseen aineistoon. Aineistona ovat 77 Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöstä ja niihin liittyvät 42 puhuttelupöytäkirjaa. Tutkimukseen liittyvä ensimmäinen tutkimusartikkeli on parhaillaan vertaisarvioinnissa. Alustavat tulokset viittaavat siihen, että samaan aikaan kun Maahanmuuttovirasto on alkanut vaatia uskottavuuden todistamiseksi entistä tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa kerrontaa, Maahanmuuttoviraston puhuttelijoiden kysymysten taso on pysynyt samanlaisena. Toisin sanoen turvapaikanhakijoiden odotetaan vastaavan yksityiskohtaisesti ja tarkasti puhuttelijoiden esittämiin ylimalkaisiin kysymyksiin. Myös tästä vaatimustason muutoksesta Maahanmuuttovirasto on tiettävästi vaiennut. Siitä ei siis ole informoitu turvapaikanhakijoita tai heidän avustajiaan.

Tätä kaikkea lukiessani mieleeni nousi elävästi William L. Benoit’n (1997) viisi kriisiviestinnän strategiaa. Ensimmäinen on kieltäminen: ongelma tai osallisuus siihen kielletään. Toinen on vastuun pakoilu, joka voidaan tehdä esimerkiksi syyttämällä tiedon vähyyttä. Kolmas on vahingon lieventäminen esimerkiksi pyrkimällä vähättelemään sen vakavuutta. Neljäs on toiminnan korjaaminen, jossa viestijä vakuuttaa korjaavansa ongelman ja pyrkivänsä välttämään sen toistumista. Viides on yksinkertaisesti anteeksi pyytäminen.

Viestinnässään Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto näyttävät turvautuvan ennen kaikkea kolmeen ensimmäiseen strategiaan, kieltämiseen, vastuun pakoiluun ja vahingon lieventämiseen. Tutkimuksen tulosten vähättely viittaa vastuun pakoiluun, Ruotsin esimerkin korostaminen ja vaikeneminen taas toisaalta vahingon lieventämiseen ja toisaalta kieltämiseen: mitään ongelmia tai moitittavaa ei ole, koska Ruotsi teki sen ensin. Toiminnan korjaamisesta ja anteeksi pyytämisestä Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto vaikenevat.

Puhuessaan käytäntöjen yhtenäistämisestä Ruotsiin Maahanmuuttovirasto ja Sisäministeriö myös vaikenevat yhdestä tärkeästä seikasta, jossa yhtenäistämistä ei ole tehty. Maahanmuuttovirasto muistutti tiedotteessaan viraston tekevän jatkuvasti laadunvalvontaa omille päätöksilleen. Suomessa tämä laadunvalvonta ja sen tulokset kuitenkin pysyvät Maahanmuuttoviraston ovien takana toisin kuin verrokkimaa Ruotsissa, joka julkaisee laadunvalvonnan tulokset. Tämä mahdollistaa myös päätösten jonkin asteisen demokraattisen kontrollin (vrt. Virolainen & Martikainen, 2010, s. 46). Tämä taas ei Suomessa toteudu.

Bodström on väitöskirjatutkija viestinnän oppiaineessa Helsingin yliopistossa.

 

Lähteet:

Benoit, William L. (1997). Image Repair Discourse and Crisis Communication, Public Relations Review, 23(2), pp. 177-186.

UNHCR (2011). Handbook and guidelines on procedures and criteria for determining refugee status. Viitattu 27.3.2018, saatavissa http://www.unhcr.org.

Virolainen, Jyrki & Martikainen, Petri (2010). Tuomion perusteleminen. Helsinki: Talentum.

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Vaikeneminen on kultaa?

  1. Paluuviite: Erna Bodström discusses the changes in evaluating asylum decisions on Raster blog – Ceren

Kommentointi on suljettu.