Teksti ja kuvat: Vadim Romashov ja Karim Maïche
Parolan panssarimuseossa on viime kuukausina voinut tutustua saksalaiseen jättitankkiin Tiger II. Tämä Hitlerin ihmeaseeksikin kutsuttu Kuningastiikeri (Köningstiger) saatiin Parolaan lainaan Britanniasta huhtikuussa. Museossa vierailee vuosittain noin 30 000 ihmistä, mutta tänä vuonna parkkipaikkoja on ollut vaikea löytää, kun Parolan panssarimuseon kävijämäärä lähes kolminkertaistui rikkoen samalla vanhan ennätyksen. Suurin osa museovieraista tullee koulujen loma-aikoina. Mitä yleisöryntäys Panssarimuseoon kertoo arjen militarisoinnista? Vierailimme lokakuussa tutkimusmielellä Parolassa tarkkaillen museon asettelua, kalustoa, viestintää ja kävijöiden reaktioita.
Merkitykset, joita museo tuottaa, eivät ole yksiselitteisiä. Ne ovat tilannesidonnaisia ja positionaalisia. Arjen militarisoinnin ja kulttuurisen toiseuttamisen näkökulmista museo tarjoaa paljon ajateltavaa. Kaiken kaikkiaan yli 60-vuotias museo on rakennettu tiettyyn ajankohtaan, lähinnä toiseen maailmansotaan liittyvään muistinpolitiikkaan. Esillä on mielenkiintoisia representaatioita Suomen puolustukseen liittyvästä tematiikasta samalla, kun erilaiset panssariajoneuvot merkityksellistetään hyvin nationalistisesti turvallisuuspoliittisina kysymyksinä.
Päähallissa on mahdollista vierailla hakaristejä vilisevässä tilassa, jossa kymmenet panssariajoneuvot muistuttavat Suomen liittolaisuudesta natsi-Saksan kanssa. Viholliskuva rakentuu selvästi Neuvostoliittoon. Natsismista irrottaudutaan yksinkertaisesti seinään kiinnitetyn A4-paperin avulla, jossa selitetään, ettei Suomen armeijan hakaristeillä ollut yhteyttä rasistisen Natsi-Saksan ideologiaan. On kuitenkin eri asia, halutaanko natsisymboliikasta oikeasti irtautua vai onko kyse perustellusta symbolin käytöstä antamalla sille toisenlaisen kertomuksen nykypäivän arvojen mukaisesti.
Viholliskuvien luominen ja vihollisen epäinhimillistäminen
Vierailu Panssarimuseossa tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden heijastella nykyajan konflikteja suhteessa ihmisten välisiin asenteisiin arjen kohtaamisessa. Jos päähalli keskittyy historiaan, viereisessä hallissa tehdään jo täysin selväksi, kuka on Suomen vihollinen tänään. Hallit ikään kuin päivittävät vanhat viholliskuvat nykyhetkeen. Viholliskuvaa ylläpidetään erillisellä Ukrainan sodalle omistetulla tilalla. Museon verkkosivuilla kerrotaan, että
Ukrainan sodan tapahtumien ympärille nivoutuva ”Taisteleva Ukraina – Venäjän virhearvio?” -näyttely ottaa kantaa nykysodan tapahtumiin sähköisin kuvin ja tekstein sekä taistelukentältä tuoduin autenttisin esinein. Tämä varsin havainnollinen näyttely avautui maaliskuun alussa.
“Taistelukentältä tuodulla autenttisilla esineillä” (tai kuten Panssarimuseon johtaja Simo Hautala ilmaisee ”yksityisten keräilijöiden taholta taistelukentiltä tulleella materiaalilla”) tarkoitetaan muun muassa Ukrainassa sotineen suomalaissotilaan “siistien” varusteiden esittelyä. Vieressä koreilee ukrainalaisen äärioikeiston Azov-pataljoonan vahanukkesotilas asepukuineen ja hihamerkkeineen. Lisäksi vierailijoilla on mahdollisuus katsella sodassa kuolleiden tai vähintään vakavasti loukkaantuneiden venäläisten sotilaiden repaleisia sotilaspuvun jäänteitä ja muuta iskuissa ympäriinsä lentänyttä varustusta. Mitä tällä halutaan viestiä? Vapaaehtoinen suomalainen sotasankari Ville toi kuolleen vihollisen nahan kotiin? Eikö ihmisarvo kuulukaan kaikille? Eikö kuolleiden venäläisten jäämistöt tulisi ensisijaisesti palauttaa kuolleiden sotilaiden omaisille? Onko eettisesti korrektia esitellä jäämistöä tuhansille vierailijoille? Onko Parolan panssarimuseon näyttely herättänyt keskustelua etiikasta ja arvoista, kuten muissa vastaavissa tapauksissa?
Kun Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa avattiin huhtikuussa 2021 puisto, jossa juhlistettiin maan “voittoa” vuoden 2020 Karabahin sodassa, useat “länsimaiset” toimittajat, poliitikot ja organisaatiot kritisoivat näytteillepanoa. Syynä oli se, että puistossa oli Armenian armeijan tuhoutuneiden sotavarusteiden ja panssaroitujen taisteluajoneuvojen lisäksi esillä satoja kuolleilta armenialaisjoukoilta otettuja kypäriä sekä kuolleita armenialaisia sotilaita kuvaavia vahanukkeja. Muun muassa Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaari Dunja Mijatović ilmaisi huolensa Azerbaidžanin presidentille Ilham Alijeville lähettämässään kirjeessä puiston avajaisista ja armenialaisten epäinhimillistämisestä:
Olen pahoillani kuullessani, että avasitte äskettäin Bakussa Trophy Parkin […], jossa kaikki voivat vierailla, myös pienet lapset. […] Pidän tällaisia kuvia erittäin häiritsevinä ja nöyryyttävinä. Tällainen esittely voi vain entisestään voimistaa ja vahvistaa pitkään jatkuneita vihamielisiä tunteita ja vihapuhetta sekä moninkertaistaa ja edistää suvaitsemattomuuden ilmenemismuotoja.
Mijatovićin mukaan museon kaltaiset representaatiot estävät todellisen sovinnon syntymisen konfliktin osapuolten välillä. Hän myös muistutti Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission (ECRI) lausunnosta, jossa varoitetaan ”vastakkaisten kertomusten kehittämisen vaaroista” ja viholliskuvien luomisesta. ECRI onkin kehottanut toistuvasti asianomaisia jäsenvaltioita ryhtymään toimiin tällaisia suuntauksia vastaan.
Myös Euroopan parlamentti tuomitsi puiston yhteisessä päätöslauselmassa:
[…] tätä voidaan pitää väkivallan ihannointina ja se uhkaa lisätä vihamielistä asennetta ja yllyttää vihapuheeseen tai jopa […] epäinhimilliseen kohteluun, mikä pahentaa vihan ilmapiiriä […].
Euroopan parlamentin varapuhemies Heidi Hautala kritisoi henkilökohtaisesti puiston avaamista Twitterissä:“Tämä teemapuisto Azerbaijanissa on kuvottava. Peruskouluikäiset lapset altistetaan avajaisissa tällaiselle sodanlietsonnalle”. Jostain syystä samankaltainen representaatio Parolan Panssarimuseossa ei näytä herättävän yhtäläistä vastenmielisyyttä.
Koko perheen militarisoiminen
Kriittisen militarismitutkimuksen teoreettisella viitekehyksellä voidaan tarkastella arjen hallinnan ja infrastruktuurin sekaan kätkettyjä militarismin käytäntöjä, jotka ovat kiinnittyneet syvälle elämäämme ja ajatteluumme. Parolan panssarimuseo osallistuu tähän prosessiin ja Johan Galtungin terminologiaa käyttäen harjoittaa siten “kulttuurista väkivaltaa.” Ylistämällä sotateknologiaa ja sodan tekoja, luomalla viholliskuvaa venäläisistä ja epäinhimillistämällä tätä vihollista, ja yrittämällä samanaikaisesti houkutella lapsia militaristiseen leikkisään ympäristöön se tekee suorasta ja rakenteellisesta väkivallasta hyväksyttävää yhteiskunnassa.
Parolan Panssarimuseon alueella vieraili runsaasti lapsiperheitä. Lapset on huomioitu leikkipihalla parkkipaikan vieressä panssariajoneuvojen keskellä. Vastaanottopisteeseen ja kahvilaan saavuttaessa lapsille on myynnissä erilaisia sotaleluja, tankkien pienoismalleja, maastokuvioisia vaatteita, päähineitä ja koulutarvikkeita. Lapsille järjestetään omia ohjattuja kierroksia, joissa he pääsevät tutustumaan panssarien sotahistoriaan ja sotaan ylipäätään.
Museon nettisivuilla kerrotaan, kuinka opastus ”herättää teräksen eloon”:
Yleisopastuksessa museovieraat eläytyvät panssarin ja panssarintorjunnan historiaan museon perusnäyttelyn monipuolisen tarjonnan kautta. Tiivis opastus kuljettaa kuulijat läpi itsenäisen Suomen sotahistorian kertoen tarinaa niin aseista kuin niiden käyttäjistäkin.
Lapset pääsevät osallistumaan myös museosuunnistukseen:
Panssarimuseon perusnäyttely toimii hyvin historianopetuksen tukena. Museossamme esille tuotavaan kulttuuriperintöön perehdytään suunnistamalla ja etsimällä omatoimisesti vastauksia annettuihin kysymyksiin. Suunnistuksen tulokset puretaan yhdessä ohjaajan kanssa. Suunnistus soveltuu kouluikäisille noin 10-vuotiaista alkaen.
Museon luonteen valossa herää kuitenkin kysymys: onko lapsia tarkoitus kasvattaa sotamyönteisiksi ja vahvistaa heidän kansallismielisyyttään? Entä millaisia asenteita lapsille muodostuu venäläisistä, jotka museossa toiseutetaan viholliskuvien kautta ja joiden riekaleisilla varusteilla mehustellaan Ukrainan sodan tragedian yhteydessä?
Museon kotisivut ovat monella tapaa kiinnostavia. Esimerkiksi Opastukset-sivu on kuvitettu päähallin kuvalla, jossa panssariajoneuvosta on jostain syystä photoshopattu hakaristi pois.
Valtamediat ovat kylläkin julkaisseet artikkeleita lapsiin kohdistuvasta militarisoitumisesta Venäjällä. Esimerkiksi lokakuun alussa Jenni Jeskanen kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan “Venäjällä militarisoiminen näkyy lelukaupassakin”:
Oikeisiin tankkeihin voi tutustua Venäjän asevoimien ”sotilaallis-patrioottisessa kulttuuri- ja virkistyspuistossa” nimeltä Park Patriot, jossa vierailin hiljattain. Koko perheelle suunnattu armeijan huvipuisto sijaitsee Moskovan alueella, tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista. Sen tarkoituksena on kasvattaa armeijan toimintaan ja tehdä siitä houkuttelevaa.
Vaikka Jeskanen tunnistaa militarisoitumisen myös Suomessa, hän oikeuttaa sen Venäjän aloittamalla hyökkäyssodalla Ukrainassa: “Suomi on militarisoitunut Venäjän hyökkäyssodan aikana kovaa vauhtia, mutta itänaapuriin verrattuna militarismi on vielä lapsenkengissä.” Muuttaisiko vierailu panssarimuseossa hänen käsityksensä militarisoinnin syvyydestä Suomessa vai maistuisiko kahvi ja Tiger II-tankkisuklaa museokaupassa militarististen lelujen ja vaatteiden ympäröimänä?
Suomessa on herännyt voimakas halu tukea ukrainalaisia Venäjän valtion Ukrainaa vastaan tekemän hyökkäyksen valossa. On silti epäselvää, kuinka paljon arjen militarisoinnin voimistuminen ja sotilaallisen väkivallan normalisointi Suomessa hyödyttävät ukrainalaisten arkea sodan keskellä.
Monet suomalaiset poliitikot ja toimittajat näyttävät tunnistavan militarisoitumisen Azerbaidžanissa ja Venäjällä, mutta eivät Suomessa, koska se on salakavalasti legitimoitu kansallisiin tarpeisiin ”meille” Tänne. Se on kuitenkin inhottavaa, kun se tapahtuu “siellä”, jossain Muualla.
Kuten museon johtaja sanoi Ukrainan sodan näyttelyn esittelyssä: “Museot eivät elä ainoastaan menneisyydessä, vaan museoissa tuodaan esille ajankohtaisiakin asioita.”
Vadim Romashov on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa. Romashov on tutkinut arjen rauhaa, rauhanrakentamisprosesseja ja kansainvälistä politiikkaa Etelä-Kaukasiassa.
Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Maïche on tutkinut yhteiskunnallisia liikkeitä Pohjois-Afrikassa ja yhteisöjen muodostumista Euroopassa.
RASTER.FI 