Suvi Keskinen
Yhdysvaltain marraskuisten presidentinvaalien jälkeen toimittajat ja sosiaalisen median kommentaattorit ovat kiivaasti etsineet selityksiä Donald Trumpin voitolle. Useimmat näyttävät (ainakin Suomessa) hakevan syitä valkoisen työväenluokan tyytymättömyydestä ja taloudellisesti heikosti menestyvien alueiden asukkaiden muutoksenhalusta. Tämä on kuitenkin kapea-alainen ja osittain harhaanjohtava kuva siitä yhteiskunnallisesta problematiikasta, joka Trumpin valinnan taustalta löytyy. Kyse on myös pikemminkin valinnasta kuin voitosta, sillä Trump sai lopulta yli kaksi miljoonaa ääntä vähemmän kuin kilpakumppaninsa Hillary Clinton. Pohdin tässä tekstissä Trumpin ja muiden oikeistopopulistien suosiota liittämällä yhteen kolme näkökulmaa – rasismin, sukupuolen ja kysymyksen nationalistisesta ja globaalista kapitalismista.
Ensinnäkin on tärkeätä muistaa että Trumpin valitsijat muodostavat selkeän vähemmistön Yhdysvaltojen asukkaista. Äänestysprosentti oli niinkin alhainen kuin 57,7, joten äänioikeutetuista 42,3 % jätti vaalit väliin. Kun tuo 57,7, % jaetaan Clintonin, Trumpin ja kahden riippumattoman ehdokkaan kesken, Trumpin kannattajat edustavat suurin piirtein 28 %:a äänioikeutetuista, kuten Clintonin kannattajatkin. Toki kyseessä on suuri ryhmä, mutta olisi virheellistä tulkita tämän edustavan koko kansaa. Aivan kuten Barack Obaman voitot 2008 ja 2012 presidentinvaaleissa – likimain samoilla äänestysprosenteilla – eivät tarkoittaneet sitä että koko maa halusi mustan presidentin. Itse asiassa juuri edellisten vaalien tuloksiin tyytymättömät olivat nyt keskeisessä asemassa ja paremmin organisoituneita.
Tutkijat ja toimittajat ovat analysoineet erilaisia Obaman kausina voimistuneita äärioikeistolaisia ryhmiä, kuten taloudellista libertarismia ja arvokonservatiivisuutta yhdistelevää teekutsuliikettä ja Obaman syntymäpaikkaan liittyvien väärien tietojen levittämiseen keskittynyttä birther-liikettä. Näiden lisäksi verkkoympäristössä toimii suuri joukko valkoiseen nationalismiin liittyviä sivustoja ja sosiaalisen median alustoja, joista käytetään usein nimitystä Alt-right. Äärioikeistolaisen verkkoympäristön ja sosiaalisen median suuri merkitys näkyy esimerkiksi siinä, että Trump nimitti ensin kampanjapäällikökseen ja sittemmin poliittiseksi päästrategikseen valkoisen nationalismin keskeisen nimen, Breitbart News-sivuston johtajan Stephen Bannonin.
Taitava sosiaalisen median käyttö on kuitenkin vain osavastaus siihen, miksi Trumpin kampanja onnistui. Vaikka lukuisat toimittajat olisivat oikeassa väittäessään Trumpin valinnan johtuneen monien (valkoisten) kansalaisten tyytymättömyydestä ja poliitikkoihin kohdistuvasta epäluottamuksesta, on kuitenkin kysyttävä, miksi tyytymättömyys sai rasistisen ja seksistisen muodon.
Miten on mahdollista että tyytymättömät ihmiset valitsivat Trumpin, vaikka hänen koko poliittinen imagonsa oli rakennettu avoimen rasismin ja seksismin varaan? Vai valitsivatko he hänet juuri siksi?
Tähän on kaksi vastausta. Ensimmäinen liittyy siihen, ettei ongelmana ole ainoastaan äärioikeisto tai oikeistopopulismi. Nämä poliittiset liikkeet radikalisoivat sitä, mikä on normaalia. Niiden sanoma vie pidemmälle ja kärjistää sitä, mikä on jo olemassa yhteiskunnassa: rodullistetut hierarkiat ja rodullistavat ajatustavat, joilla on pitkä länsimainen historia. Jos kuvittelet, ettei rotuun liittyvillä erotteluilla ja ajatustavoilla (enää) ole merkitystä länsimaisissa yhteiskunnissa, viimeaikaisten tapahtumien pitäisi viimeistään osoittaa nuo kuvitelmat paikkansapitämättömiksi. On tunnustettava että rasismi on syvään juurtunut näihin yhteiskuntiin ja kyseenalaistettava niitä ajatuksia normaalista, joiden seurauksena monet ihmiset ajattelevat että on hyväksyttävää protestoida äänestämällä rasistista ehdokasta. Samalla on muistettava että osa ihmisistä äänesti rasistista ehdokasta hyvin harkitusti, ei minkään puolihuolimattoman vahingon seurauksena.
Toinen vastaus on se, että Trumpin suosio oli vastareaktio. Osalle valkoiseksi identifioituvasta väestöstä kaksi kautta mustan presidentin alaisuudessa on ollut yksinkertaisesti liikaa. Obaman presidenttikausia on tulkittu merkkinä siitä, että mustien ja muiden vähemmistöjen oikeudet sekä feministiset ja queer-poliittiset vaatimukset ovat saaneet sijaa politiikan valtavirrassa. Perinteisesti ajattelevat valkoiset äänestäjät näkevät tämän tapahtuvan heidän ja heille tärkeiden asioiden kustannuksella. Valkoisen väestön suhteellinen osuus vähenee Yhdysvalloissa ja osa valkoisista pitää tätä uhkaavana kehityksenä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, ettei valkoisuus kohta olekaan itsestään selvä ja näkymätön normi, vaan se on joutunut monin tavoin kyseenalaistamisen kohteeksi. Tästä kumpuaa valkoinen identiteettipolitiikka. Viimeaikaisia poliittisia tapahtumia onkin tulkittava yrityksinä palauttaa valkoisuuden hegemonia ja tähän menetyksen pelkoon liittyy ajoittain raivoa. Toisin kuin meille on väitetty, monet Trumpin kannattajat ovatkin vastustaneet muutosta – muutosta joka tarkoittaa oman aseman ja siihen liittyvien etuoikeuksien menettämistä.
Sen sijaan että osoitetaan sormella työväenluokkaa tai ”yritetään ymmärtää rasisteja” on kyseenalaistettava niitä hierarkioita, joille Trumpin ja hänen hengenheimolaistensa kampanjat perustuvat.
Virran mukana kulkeminen houkuttaa tänä päivänä yhtä lailla poliitikkoja kuin toimittajia ja rivikansalaisia, jotka haluavat etsiä kompromisseja ja rakentaa siltoja esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuuksia äärioikeiston edustajille esittää näkemyksiään. Virran mukana kulkemisen sijaan tarvitaan analyysejä siitä, millaiset rodullistamiseen, luokkaan ja sukupuoleen liittyvät prosessit luonnehtivat tämän päivän yhteiskuntia paitsi Yhdysvalloissa myös Euroopassa, jossa käydään samantapaisia poliittisia kamppailuja.
Rodullistaminen ja luokka
Kysymys luokasta ja rodullistamisesta on paljon monimutkaisempi kuin mitä toimittajien väitteet siitä että “työväenluokka tuki Trumpia” antavat ymmärtää. On selvää että monet valkoisen työväenluokan jäsenet äänestivät tällä kertaa republikaanien ehdokasta, kun he aiemmissa vaaleissa ovat tukeneet demokraatteja ja Obaman valintaa. Trumpin takana eivät kuitenkaan seisoneet vain valkoisen työväenluokan edustajat, vaan myös suuri joukko valkoisia keskiluokkaan kuuluvia, erityisesti miehiä.
Oikeistopopulismia Atlantin molemmin puolin tutkineet ovatkin todenneet, että näiden puolueiden kannattajissa on luokkataustaltaan monenlaista väkeä. Kannattajakunnassa on suhteellisen paljon yksityisyrittäjiä mutta myös monia keskiluokkaan kuuluvia. Oikeistopopulistien kannattajia ei yhdistä tietty luokkatausta, vaan autoritaarinen, maahanmuuttovastainen ja konservatiivinen maailmankuva. Eurooppalaista oikeistopopulismia tutkinut Cas Mudde tiivistää tuloksensa siihen että taloudelliset kysymykset ovat toissijaisia sekä puolueille että heidän kannattajilleen ja puolueet yhdistelevät usein uusliberaaleja ja hyvinvointivaltiollisia vaatimuksia ohjelmaansa vedotakseen (luokka-asemaltaan) erilaisiin kannattajakuntiin.[1]
Keskeinen kysymys on, keitä ajatellaan silloin kun puhutaan “työväenluokasta”. Toisin kuin julkisuudessa yleensä oletetaan, työväenluokka ei ole ainoastaan valkoinen eikä se myöskään koostu yksinomaan miehistä.
Median tapa käsitellä työväenluokkaa valkoisena teollisuustyötä tekevänä miehenä, joka pelkää menettävänsä tai on menettänyt työpaikkansa, on virheellinen yleistys, joka jättää huomioimatta suuren määrän ei-valkoisia työntekijöitä.
Alhaisilla palkoilla ja epävarmoissa olosuhteissa esimerkiksi palvelutehtävissä työskentelevät ennen kaikkea naiset, siirtolaiset ja ei-valkoiset työläiset. Virheellinen ajatus siitä, että työväenluokka ja köyhät olisivat vain valkoisia, kuvaa paitsi monien toimittajien näkemyksiä myös laajalti poliittisen vasemmiston tapaa esittää työväenluokka.
Entä miksi luokasta ja rasismista puhutaan vain silloin kun käsitellään valkoista työväenluokkaa ja väitetään sen ylläpitävän valkoista nationalismia? Miksi keskiluokka jätetään sivuun tarkastelusta, vaikka on tunnettua että monet oikeistopopulistit ovat koulutetun keskiluokan edustajia (kuten Jussi Halla-aho Suomessa)? Valkoinen keskiluokka on työväenluokkaa taitavampi ja joskus vähäeleisempi osallistumisessaan valkoisen kansakunnan ja globaalin järjestyksen uusintamiseen. Sen jäsenet osaavat paremmin vältellä syytöksiä rasismista ja löytävät keinot normalisoida näkemyksiään. Koulutettu keskiluokka, toimittajat mukaan lukien, on myös suurelta osin sokea tavoille, joilla se osallistuu rodullistavien käytäntöjen ylläpitämiseen, ja hyödyille, joita sen jäsenet saavat rakenteellisesta rasismista.
Luokkasuhteissa on kyse valtaeroista. Niinpä ei ole kovin hämmästyttävää, että joskus valkoisen työväenluokan edustajat tahtovat näpäyttää valkoista keskiluokkaa. Koulutettu keskiluokka suhtautuu usein väheksyvästi niihin, jotka tekevät raskasta ja huonosti palkattua työtä. Keskiluokka myös hakeutuu omille asuinalueilleen, joissa vuokratalojen asukkaat eivät häiritse. Onko sitten ihme, jos näihin ryhmiin kuuluvat poliitikot eivät vetoa työväenluokkaisiin äänestäjiin vaan heihin suhtaudutaan epäluuloisesti?
Valkoista työväenluokkaa ei kuitenkaan pidä romantisoida. On tärkeätä tunnistaa miten jotkut valkoisen työväenluokan jäsenet pyrkivät varmistamaan asemansa erottautumalla ja sulkemalla ulos ei-valkoisia ryhmiä ja siirtolaisia. Erityisesti Yhdysvalloissa on tutkittu runsaasti rodullistettujen hierarkioiden merkitystä työväenluokkaiselle politiikalle ja ammatilliselle järjestäytymiselle. Tutkijat kuten Robert Miles ovat esittäneet että rodullistetut luokittelut ovat keino, jolla työväenluokka voidaan pitää hajanaisena ja siten ylläpitää kapitalistisen tuotantotavan häiriötöntä toimintaa[ii]. Ruotsalaiset tutkijat Diana Mulinari ja Anders Neergaard ovat osoittaneet, miten ammattiliittojen johtajat ja aktiivit usein puhuvat siirtolaisista halpana työvoimana, joka heikentää palkkatasoa, ja esittävät työväenluokkaisen kamppailun heikentyvän siirtolaisten takia. Syytökset yhteisrintaman heikentämisestä nousevat esiin varsinkin silloin kun siirtolaisaktiivit haluavat käsitellä rasismiin liittyviä kysymyksiä.[iii]
Sukupuolipolitiikka ja liittoumat
Luokkaan, rodullistamiseen ja sukupuoleen liittyvät hierarkiat voivat vahvistaa toisiaan, mutta ne voivat myös olla jännitteisessä asemassa suhteessa toisiinsa. Kriittisen näkökulman onkin huomioitava valtasuhteiden yhteispeli. Barack Obaman voiton takana oli kyky saada liikkeelle laaja liittouma kannattajia yli luokka-, rotu- ja sukupuolirajojen. Tällaisten liittoumien rakentaminen vaatii paljon taustatyötä mutta myös ehdokkaan, joka uskottavasti edustaa lupauksia uudenlaisesta politiikasta. Hillary Clintonia ei voi pitää kaikkein huonoimpana ehdokkaana, saihan hän kuitenkin enemmistön annetuista äänistä. Silti Clinton ei selvästikään ollut paras henkilö kokoamaan laaja-alaista liittoumaa edistyksellisen politiikan nimissä.
Hieman vastaava esimerkki liittoumien rakentamiseen liittyvistä hankaluuksista löytyy Suomesta. Vuoden 1994 presidentinvaaleissa monet näkivät mahdolliseksi ensimmäisen naispresidentin valitsemisen ja Elisabeth Rehn onnistuikin pääsemään toiselle kierrokselle Martti Ahtisaaren kanssa. Osa feministeistä ja naisaktiiveista kannatti Rehniä sukupuolipoliittisista syistä, kun taas toiset suhtautuivat häneen epäilyksellä. Joitain vuosia aiemmin Rehn oli kampanjoinut eduskuntavaaleissa tunnuksella “nainen oikealta” (”kvinnan från höger”) ja puolustusministerinä hän edusti politiikkaa, joka ei vedonnut kaikkiin naisaktiiveihin – puhumattakaan konservatiivisista miesäänestäjistä, jotka eivät olleet valmiita äänestämään naista presidentiksi. Rehnin kohdalla sukupuoleen ja luokka-asemaan perustuva liittouma ontui ja riittävän äänestäjäkunnan innostaminen epäonnistui, mutta hänen ehdokkuutensa oli tärkeä askel tulevien naispoliitikkojen menestyksen kannalta.
Kuusi vuotta myöhemmin Tarja Halonen valittiin ensimmäiseksi naispresidentiksi laaja-alaisen liittoumapolitiikan tuloksena, jossa yhdistyivät luokkaan, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja kansainvälisyyteen liittyvät kysymykset. Suomalaisissa kampanjoissa oli tietysti eroja Yhdysvaltain vaalikamppailuun, erityisesti siinä, ettei rodullistamiseen liittyviä kysymyksiä nostettu esille täkäläisten kampanjoiden aikana.
Se miten Clintonin häviöön on suhtauduttu julkisuudessa osoittaa myös sukupuolen ja rodullistamisen merkitystä politiikassa. Jemima Repo ja Johanna Kantola ovat kirjoittaneet oivallisesti siitä miten valkoisen miehen normi edelleen hallitsee politiikkaa ja eritelleet sukupuolen merkitystä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Niinpä nostankin tässä vain yhden lisäkysymyksen esiin: miksi niin monet liberaalit ja vasemmistolaiset miehet ovat niin raivoissaan Hillary Clintonille ja arvostelevat äänekkäästi hänen valintaansa presidenttiehdokkaaksi? Vaalien jälkeen olen kuullut ja katsonut sosiaalisesta mediasta miten useat valkoisiksi luokiteltavat miehet puhuvat Bernie Sandersista suurena pelastajana: hän olisi kyllä voittanut ja antanut kovan vastustuksen Trumpille – toisin kuin heikko Hillary. Vaikkei Clinton ehkä edustanutkaan vaihtoehtoa uusliberaalille politiikalle, ei voida sivuuttaa sitä alentuvaa ja välillä naisvihamielistä tapaa jolla tätä pettymystä esitetään. Ratkaisuja tämän päivän ongelmiin ei löydetä katsomalla aikaan jolloin valkoiset miehet hallitsivat koko poliittista kenttää – sellaisella strategialla ei myöskään enää voiteta vaaleja. Sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevan liittoutumapolitiikan on kyseenalaistettava hierarkiat ja halveksuva suhtautuminen ei ainoastaan suhteessa luokkaan, vaan myös sukupuoleen, rodullistamiseen ja seksuaalisuuteen.
Aika puhua kapitalismista
Jos haluamme ymmärtää miksi Trump ja monet eurooppalaiset oikeistopopulistit ovat kasvattaneet suosiotaan, on käsiteltävä myös nationalistista kapitalismia ja globaalia kapitalismia uusliberalismin aikakaudella. En tarkoita että olisi olemassa kaksi erilaista, toisistaan riippumatonta kapitalismin muotoa, vaan erilaisia painopisteitä ja järjestelyjä kapitalistisen talousjärjestelmän puitteissa.
Trumpin suosio liittyi osaltaan siihen, että hän esiintyi nationalistisen kapitalismin puolestapuhujana, sen sijaan että olisi esitellyt vapaan kaupan hyötyjä tai puhunut rajoittamattoman globaalin kapitalismin puolesta. Nationalistinen kapitalismi ei tarkoita olennaisia muutoksia taloudellisissa rakenteissa eikä niitä ylläpitävissä valtasuhteissa, mutta se voi asettaa joitain rajoituksia uusliberaalille globaalille kapitalismille ja tuoda turvallisuutta niille, jotka sisällytetään kansakuntaan.
Muutkin kuin oikeistopopulistit ovat nostaneet esiin kansallisten strategioiden tarpeen pyrittäessä vastaamaan EU:n laajentumiseen ja uusliberaalin globalisaation negatiivisiin seurauksiin. Osa vasemmistosta on pyrkinyt hahmottelemaan tällaisia linjauksia[iv].
Vasemmistolaisen vaihtoehdon kohtalonkysymys onkin, miten välttyä putoamasta nationalismin kuoppaan ja kehittää strategioita, jotka eivät perustu rodullistaville ja nationalistisille ulossulkemisille.
Toinen haaste liittyy siihen, miten ylirajaista politiikkaa ja hallinnan muotoja, mukaan lukien ammattiyhdistysten ja kansalaisjärjestöjen yhteistyötä, voitaisiin kehitellä siten että uusliberaalille globalisaatiolle olisi muitakin vaihtoehtoja kuin nationalistinen kapitalismi.
Suomessakin taloudellisesti taantuvilla alueilla niin maaseudulla kuin entisillä teollisuuspaikkakunnilla monet pettyneet ja protestoivat ihmiset ovat antaneet äänensä oikeistopopulistisille ehdokkaille. Useissa maissa uudet talouden muodot ovat keskittyneet suuriin kaupunkeihin, kun taas muut alueet ovat jääneet jälkeen niin talouden kuin toimeentulon suhteen. Uusliberaali kansallinen politiikka tukee tällaista kehitystä, sillä sen puitteissa ei ole paljoakaan kiinnostusta ohjaukseen jolla tasoitettaisiin muutosten seurauksia. Kaupunkialueillakin vauraus ja tulevaisuuden lupaukset jakautuvat eriarvoisesti luokkaan ja rodullistamiseen liittyvien prosessien seurauksena.
Globaali näkökulma poliittiseen talouteen ja kapitalismin kriiseihin osoittaa että globaalin pohjoisen hyvinvointi rakentuu edelleen eriarvoisille kauppasuhteille ja globaalin etelän voimavarojen hyödyntämiselle. Samalla kuitenkin Yhdysvaltojen ja Euroopan osuus globaalista taloudesta on vähentynyt. Ehkä tunnuslause ”make America great again” viittaakin siihen havaintoon, ettei länsimaiden asema ole yhtä vahva kuin aiemmin, ja pyrkimykseen palauttaa aiempi valta-asema.
Länsimaiden ensisjaisuutta kritisoivat jälkikoloniaali ja dekolonisaation näkökulmat ovat tuoneet tietoa nykypäivän globaalien eriarvoisuuksien historiallisista taustoista sekä niiden taloudellisista, kulttuurisista ja epistemologisista seurauksista. Näistä lähtökohdista on välttämätöntä tunnistaa, että valkoinen länsimaalaisuus on globaalisti etuoikeutettu asema, ja kestävät ratkaisut vaativat ihmiskunnan enemmistön näkökulman huomioon ottamista.
Kirjoittaja on entinen telakkatyöläinen ja nykyinen akatemiatutkija Turun yliopistossa.
Viitteet
1 Mudde, Cas (2007) Populist Radical Right Parties in Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 132-137.
2 Miles, Robert (1989) Racism. London:Routledge.
3 Mulinari, Diana & Neergaard, Anders (2010) ’Black Skull’ Consciousness: The New Swedish Working Class. Race & Class 46(3): 55–72.
4 Esimerkiksi Suomessa Heikki Patomäki on teksteissään kehitellyt tällaista näkökulmaa.
RASTER.FI 