Vuonna 2016 valmisteltiin sisäministeriössä ulkomaalaislain muutosta, jonka keskeinen tavoite oli tiukentaa perheenyhdistämisen ehtoja. Lausuntokierrokselle lähtenyt esitys sisälsi erityisesti uuden toimeentulovaatimuksen, joka ulottuisi sekä kansainvälistä suojelua saaneisiin että Suomen kansalaisiin. Vaatimus nostettiin niin korkealle, että sen täyttäminen olisi mahdollista vain keskimääräistä paremmin ansaitseville. Tämä tarkoittaa, että tavalliset suomalaiset lähihoitajat, kuljettajat tai vaikkapa nuoret työuran alussa eivät voisi käytännössä tuoda puolisoaan ja lapsiaan Suomeen.
Perheenyhdistämisen vaikeuttaminen ei ole pelkkä tekninen hallinnollinen muutos. Se vaikuttaa syvästi siihen, kuka saa elää perheensä kanssa ja kuka joutuu valitsemaan joko erossa olemisen tai vaaralliset reitit Eurooppaan.
Ihmisoikeusnäkökulma
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artikla takaa oikeuden perhe-elämään. Tämä oikeus ei voi riippua yksilön ammatista tai palkkatasosta. Jos toimeentulovaatimus sidotaan keskituloihin, seurauksena on, että suuri osa ihmisistä – erityisesti naiset ja nuoret – jää tämän oikeuden ulkopuolelle.
Vertailu muihin maihin vahvistaa tämän näkemyksen. Iso-Britanniassa vastaava laki on johtanut siihen, että yli puolet naisista ei pysty ansioillaan täyttämään vaatimuksia, mikä rajoittaa heidän mahdollisuuttaan elää perheensä kanssa. Sama mekanismi uhkaa toistua Suomessa.
Käytännön esteet ja byrokratian labyrintti
Perheenyhdistämisestä oli tehty hankalaa jo aiemmilla muutoksilla, kuten vuoden 2012 kiristyksillä, jolloin hakemuksen voi jättää vain ulkomailla oleva perheenjäsen. Tämä on osoittautunut käytännössä ylivoimaiseksi vaatimukseksi monille perheille konfliktialueilta. Hakeminen edellyttää matkustamista toiseen maahan, voimassa olevaa passia sekä virallisia dokumentteja, joiden laillistaminen voi olla mahdotonta esimerkiksi Irakissa tai Syyriassa. Näin oikeus perhe-elämään muuttuu teoreettiseksi: paperilla se on olemassa, käytännössä ei.
Erityisen haavoittuvat ryhmät: lapset ja nuoret
Lakimuutoksen vaikutukset korostuvat alaikäisten kohdalla. Turvapaikanhakijalapset voivat hakea vanhempiaan Suomeen vain ennen kuin täyttävät 18 vuotta. Hitaan hakuprosessin vuoksi monilla aikaraja tulee vastaan, jolloin nuori jää yksin ilman perheensä tukea. Tämä on jyrkässä ristiriidassa lapsen edun periaatteen kanssa, jota Suomen lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten pitäisi turvata.
Ilman perhettä elävien lasten ja nuorten riski syrjäytyä kasvaa, ja heidän kotoutumisensa uuteen yhteiskuntaan vaikeutuu. Perhe toimii monelle tärkeimpänä turvaverkkona – sen puute ei ole pelkästään yksilöllinen tragedia, vaan sillä on myös sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia koko yhteiskunnalle.
Perheenyhdistämisen vääristynyt kuva
Keskustelussa perheenyhdistämistä liitetään usein vain pakolaisiin. Todellisuudessa suurin osa päätöksistä koskee muita ryhmiä: esimerkiksi vuosina 2014 ja 2015 vain noin 16 prosenttia myönteisistä päätöksistä liittyi kansainvälistä suojelua saaneisiin. Tämä tekee näkyväksi sen, että kyse on laajemmin maahanmuutosta ja kansalaisten oikeuksista – ei vain pakolaisuudesta.
Johtopäätös: perheen arvo yli rajojen
Perhe on universaali instituutio ja ihmiselämän peruspilari. Oikeus elää yhdessä läheisten kanssa ei voi olla riippuvainen verotuloista tai siitä, minkä arvoiseksi valtio arvioi yksilön työpanoksen. Kun toimeentuloehto asetetaan liian korkeaksi, se luo eriarvoisuutta, syrjäyttää naisia ja nuoria, ja heikentää kotoutumista.
Kysymys on lopulta siitä, millaiseksi suomalainen yhteiskunta haluaa itsensä määritellä: suljetuksi ja eksklusiiviseksi, vai yhteiskunnaksi, joka tunnustaa perheen merkityksen ja kantaa vastuunsa ihmisoikeuksista? Tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, suojellaanko perhettä vain juhlapuheissa vai myös käytännön lainsäädännössä.
