Vuoden 2015 syksy merkitsi Suomessa huolestuttavaa käännekohtaa. Turvapaikanhakijoiden määrän kasvu toi pintaan ennennäkemättömän avoimen rasismin, joka ei jäänyt pelkästään sanojen tasolle. Vastaanottokeskuksiin kohdistui useita tuhopolttoyrityksiä, ja äärioikeistolaiset ryhmät ilmoittivat järjestävänsä katupartioita eri puolilla maata. Tämä kehitys osoitti, kuinka vihapuhe ja väkivallalla uhkaaminen olivat muuttuneet poliittisen vaikuttamisen välineiksi.
Huolestuttavaa oli, että viranomaisten ja hallituksen reaktiot jäivät vaisuiksi. Vaikka yksittäisiä rikoksia tutkittiin, väkivaltaa lietsovaan ideologiaan ei puututtu systemaattisesti. Samanaikaisesti poliittinen johto loi mielikuvaa turvapaikanhakijoista uhkana, mikä käänsi huomion pois äärioikeiston toimista ja siirsi epäluulon katseen jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa oleviin.
Hallituksen politiikka ja turvapaikanhakijoiden oikeudet
Tuolloin julkaistu turvapaikkapoliittinen ohjelma sisälsi esityksiä, jotka olisivat toteutuessaan rapauttaneet yhdenvertaisuusperiaatetta. Sen sijaan että painopiste olisi ollut kansainvälistä suojelua hakevien turvallisuudessa, ohjelma tarkasteli pakolaisuutta ennen kaikkea kulueränä. Tämä talouskeskeinen lähestymistapa hämärsi sen tosiasian, että turvapaikkajärjestelmän ensisijainen tarkoitus on suojella vainoa ja väkivaltaa pakenevia.
Jos turvapaikanhakijoille luodaan eriarvoisia oikeuksia suhteessa muihin maassa asuviin, seurauksena ei ole vain yksilöiden syrjintä, vaan myös perustuslain yhdenvertaisuussäännösten mureneminen. Politiikka, joka rakentuu eriarvoisuudelle, uhkaa muuttaa koko yhteiskunnan perustaa.
Mediakeskustelun vastuu
Huolestuttavaa oli myös median rooli. Vastaanottokeskusten polttamisyritykset eivät saaneet ansaitsemaansa painoarvoa, ja usein keskustelua kehystettiin ikään kuin kyse olisi kahdesta tasavahvasta mielipideblokista. Näin hämärtyi se tosiasia, että kyse oli väkivaltaisen ja epädemokraattisen ideologian noususta, ei normaalista mielipide-erosta.
Median valinnoilla on tässä kontekstissa erityinen merkitys: vaikeneminen tai väkivallan vähättely normalisoi ääriajattelua ja jättää huomiotta niiden ihmisten kokemukset, jotka joutuvat konkreettisesti uhkien ja hyökkäysten kohteeksi.
Sisäisen turvallisuuden todellisuus
On olennaista huomata, että syksyn 2015 turvallisuusuhka ei tullut Suomen rajojen ulkopuolelta, vaan sisältä. Uusnationalistinen ajatuskuva homogeenisesta kansallisvaltiosta ruokki väkivaltaa ja loi kuvitelman, että moninaisuus olisi poikkeama eikä normi. Todellisuudessa suomalainen hyvinvointi on aina rakentunut ylirajaisten suhteiden varaan – niin taloudessa, kulttuurissa kuin työvoiman liikkuvuudessa.
Poliisin ja muiden viranomaisten velvollisuus olisi ollut tunnistaa tilanteen vakavuus ja puuttua systemaattisesti äärioikeistolaiseen poliittiseen väkivaltaan. Kun näin ei tapahtunut, syntyi tilaa liikkeille, jotka pyrkivät horjuttamaan demokraattista järjestystä väkivallan keinoin.
Kohti moninaista ja turvallista yhteiskuntaa
Tapahtumat osoittivat, kuinka tärkeää on irtisanoutua väkivaltaisista ideologioista ja puolustaa yhdenvertaisuutta. Turvallinen arki kuuluu kaikille, riippumatta kansallisista rajoista, etnisestä taustasta tai uskonnosta.
Moninaisuuteen perustuva yhteiskunta on vapaampi ja oikeudenmukaisempi kuin yksikulttuurisuuden illuusio. Kysymys kuuluu, onko Suomi valmis tunnistamaan todellisen turvallisuusuhkan – ei turvapaikanhakijoissa, vaan väkivaltaa lietsovassa ideologiassa – ja toimimaan sen kitkemiseksi ennen kuin demokratian perusta rapautuu entisestään?
