Viime vuosina suomalaisessa julkisessa keskustelussa on yhä useammin liitetty maahanmuutto seksuaalisen väkivallan kysymyksiin. Erityisesti Irakista ja Somaliasta tulleita turvapaikanhakijamiehiä on toistuvasti kuvattu ahdistelijoina ja raiskaajina. Mielenosoituksissa, uutisoinnissa ja poliittisissa puheissa on toistunut ajatus siitä, että ”meidän tyttäriemme” turvallisuus on uhattuna. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäisistä tapahtumista, vaan syvemmistä rakenteista, joissa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät pelot kietoutuvat yhteen kansallisen identiteetin ja rodullistettujen rajojen kanssa.
Kun kokonaisia miesryhmiä esitetään potentiaalisina rikollisina, kyse on rasismista. Yksilöt redusoidaan pysyviin ominaisuuksiin etnisyyden perusteella, ja samalla vahvistetaan hierarkioita, joissa jotkut määritellään pysyvästi ulkopuolisiksi. Journalismi, joka toistaa tällaisia väitteitä niitä kyseenalaistamatta, ei ainoastaan raportoi ”huolista” vaan myös normalisoi rasismia. Näin se hukkaa mahdollisuuden käsitellä väkivallan monimuotoisia taustoja ja maahanmuuton arkea.
Seksualisoidun rasismin historialliset juuret
Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä rasismi ei ole uusi ilmiö. Viktoriaanisessa Britanniassa sivistyneeksi ymmärretty seksuaalisuus määriteltiin vastakohdaksi afrikkalaiseen seksuaalisuuteen liitetyille stereotypioille, joita kuvattiin hillitsemättömäksi ja liialliseksi. Yhdysvalloissa mustiin miehiin kohdistuneet perusteettomat syytökset seksuaalisesta väkivallasta valkoisia naisia kohtaan toimivat perusteluna lynkkauksille ja muulle väkivallalle. Samat logiikat ovat nähtävissä myös nykyisessä suomalaisessa keskustelussa: väitetty naisten suojelu toimii oikeutuksena rajojen sulkemiselle ja rodullistettujen kehojen kontrolloinnille.
Sukupuolen mukaiset rodullistamisen muodot
Rasismi kohtelee miehiä ja naisia eri tavoin. Muslimitaustaisia miehiä esitetään usein uhkana ja raiskaajina, kun taas samoista maista tulevia naisia kuvataan avuttomina uhreina, jotka odottavat pelastusta. Molemmat asetelmat vievät toimijuuden. Miehiltä riisutaan yksilöllisyys ja heidät nähdään vain potentiaalisina rikollisina, kun taas naiset redusoidaan passiivisiksi hahmoiksi, joiden elämää tulkitaan yksinomaan alistamisen kautta.
Hyvää tarkoittavatkin hankkeet, joiden tavoitteena on ”pelastaa maahanmuuttajanaiset”, voivat toistaa näitä samoja asetelmia. ”Maahanmuuttajanainen” esitetään koodinimenä homogeeniselle ryhmälle, johon liitetään avuttomuus, luku- ja kielitaidottomuus sekä rajoittunut elämänpiiri. Näin moninaiset elämäntilanteet ja yksilölliset valinnat jäävät varjoon.
Racialisoidun pelon seuraukset yhteiskunnassa
Seksualisoitu rasismi ei kosketa vain kohteeksi joutuneita, vaan koko yhteiskuntaa. Se luo epäluottamusta, syventää vastakkainasetteluja ja oikeuttaa poissulkevia käytäntöjä. Tapaus, jossa suomalainen tyttö pelästyi nähdessään pihallaan rodullistetun miehen ja pakeni, on kuvaava: stereotypiat muuttavat tavalliset kohtaamiset epäluulon hetkiksi. Mies joutui epäoikeudenmukaisesti rikolliseksi epäillyksi, ja tyttö puolestaan kantoi tarpeetonta pelkoa.
Kun tällaiset mielikuvat siirtyvät politiikan kentälle, ne muokkaavat päätöksiä maahanmuutosta, turvapaikasta ja kotoutumisesta. Rajavalvontaa ja valvontakäytäntöjä perustellaan usein juuri sillä, että ”naisia täytyy suojella”. Näin rasistiset kuvitelmat muuttuvat konkreettisiksi esteiksi kokonaisille ihmisryhmille.
Vertailu suomalaisiin siirtolaisiin Ruotsissa
Historiallinen vertailu auttaa hahmottamaan tilanteen erityisyyttä. Kun satojatuhansia suomalaisia muutti Ruotsiin, heitä pidettiin väkivaltaisina juoppoina, ja lehdistö kirjoitti ”Slussenin sisseistä”. Silti valkoisina eurooppalaisina heidät hyväksyttiin lopulta osaksi yhteiskuntaa. Turvapaikanhakijoiden kohdalla sama mahdollisuus ei ole yhtä helposti saavutettavissa, sillä heidän rodullistettu ”toiseutensa” nähdään pysyvänä. Tämä osoittaa, kuinka ihonväri ja kulttuuriset mielikuvat muokkaavat hyväksytyksi tulemisen ehtoja.
Kohti rodullistavien kertomusten purkamista
Sukupuolitettuja rasistisia mielikuvia ei voi purkaa yksittäisiä tapauksia osoittamalla, vaan tarvitaan syvempää työtä kulttuuristen kertomusten ja yhteiskunnallisten rakenteiden tasolla. Journalismin rooli on keskeinen: sen tulisi paljastaa ja kyseenalaistaa rasismin logiikat, ei toistaa niitä. Samalla keskustelu seksuaalisesta väkivallasta täytyy vapauttaa nationalistien käyttöön ottamista asetelmista. Väkivallan vastainen työ vaatii kokonaisvaltaisia ratkaisuja, jotka tunnistavat ongelman kaikkialla yhteiskunnassa, eivät vain tietyissä ryhmissä.
Päätös: suojelun ja kuulumisen uudelleenarviointi
Sukupuolitettuun rasismiin kietoutuu paradoksi. Naisten suojelun nimissä vaaditaan rajoja ja poissulkemista, mutta todellista turvallisuutta ei saavuteta. Sen sijaan syntyy pelkoa, epäluuloa ja eriarvoisuutta. Haaste suomalaiselle ja laajemminkin eurooppalaiselle yhteiskunnalle on luoda poliittinen kulttuuri, joka voi samanaikaisesti suojella väkivallan uhreja ja torjua rasismia.
Kysymys kuuluu: pystymmekö rakentamaan yhteiskunnan, jossa suojelun retoriikka ei perustu toisten syrjäyttämiseen, vaan jossa oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus muodostavat aidon turvallisuuden perustan?
