Parolan panssarimuseon viimeaikainen yleisöryntäys Tiger II -panssarivaunun ansiosta kertoo jotakin olennaista: sota-ajan teknologia, näyttävyys ja historia vetävät väkeä. Mutta mitä kaikkea museossa todella esitellään – ja miten se vaikuttaa siihen, miten suomalaiset ymmärtävät sodan, viholliset ja itsensä?
Museo ei ole neutraali tila. Sen asettelu ja esineistö rakentavat tarinaa kansallisesta puolustuksesta ja sankaruudesta. Panssarivaunut ja univormut kehystetään symboloimaan kansallista selviytymistä ja rohkeutta, mutta samaan aikaan tilassa on runsaasti hakaristejä ja muistumia liittolaisuudesta natsi-Saksan kanssa. Tämä on esimerkki muistin politiikasta: menneisyyden kiusallisia ulottuvuuksia ei kiistetä, mutta ne asetetaan marginaaliin – kuten yksinkertaisella A4-paperilla, joka irrottaa suomalaiset hakaristit natsismin ideologiasta.
Updating Old Enemies
Yksi museon silmiinpistävimmistä piirteistä on, kuinka viholliskuvat päivitetään. Jos päähallissa vihollinen oli Neuvostoliitto, viereinen näyttely tekee selväksi, että nykyinen vihollinen on Venäjä. Ukrainan sotaa koskevassa näyttelyssä on esillä suomalaisen vapaaehtoisen varusteita, Azov-pataljoonan vahanukke sekä kuolleiden venäläissotilaiden revittyjä vaatteita.
Tällainen esillepano herättää vaikeita kysymyksiä. Onko eettisesti kestävää esitellä vainajien jäämistöä tuhansille kävijöille? Eikö kuolleiden sotilaiden omaisilla ole oikeus heidän muistoonsa? Museon valinta muistuttaa Azerbaidžanin vuonna 2021 avaamaa Trophy Park -puistoa, jossa armenialaisten kaatuneiden varusteet ja kypärät olivat näytteillä. Euroopan parlamentti ja ihmisoikeuskomissaarit tuomitsivat sen epäinhimillistämisenä. Miksi vastaavaa keskustelua ei synny Suomessa?
Militarism as Cultural Violence
Kriittisen rauhan- ja konfliktintutkimuksen näkökulmasta museon merkitys ei rajoitu historiaan. Johan Galtungin käsite kulttuurinen väkivalta auttaa ymmärtämään, kuinka arjen rakenteisiin sisältyvä militarismi normalisoi sodan ja väkivallan hyväksyttävyyden.
Parolassa tämä näkyy erityisesti lasten huomioimisessa. Pihalla on leikkipaikka panssariajoneuvojen keskellä, museokaupassa myydään sotaleikkikaluja ja maastokuvioisia koulutarvikkeita, ja lapsille järjestetään opastettuja kierroksia, joissa “teräs herätetään eloon”. Tämä kasvattaa lapsia sotamyönteiseen ympäristöön, jossa sotilaallinen tekniikka ja viholliskuvat yhdistyvät viihteeseen ja koulutukseen.
On kiinnostavaa, että suomalaisessa mediassa kirjoitetaan usein Venäjän militarisoivista lastenkulttuureista, kuten Park Patriot -teemapuistosta, mutta Parolan museon kaltaisia ilmiöitä ei nähdä samalla tavoin ongelmallisina. Militarismi on tunnistettavissa, mutta se normalisoidaan, koska sen katsotaan palvelevan kansallisia tarpeita.
Selective Outrage and Double Standards
Museon esillepano paljastaa erikoisen kaksinaismoraalin. Kun Azerbaidžan tai Venäjä näyttää vihollisen jäänteitä lapsille, länsimaiset poliitikot ja toimittajat tuomitsevat epäinhimillistämisen ja vihapuheen lietsomisen. Mutta kun suomalainen museo tekee samankaltaisia valintoja, ne ohitetaan osana “puolustuksellista muistia”.
Tämä valikoivuus paljastaa, kuinka syvälle militarisointi on juurtunut suomalaisen yhteiskunnan arkeen. Militarismi ei näyttäydy vain “toisissa maissa”, vaan myös kotimaisissa instituutioissa, jotka vahvistavat viholliskuvia ja liittävät kansallisen identiteetin asevoimien sankaritarinoihin.
Lopuksi: Minkälaista rauhaa rakennamme?
Parolan panssarimuseo muistuttaa, että museot eivät ole vain menneisyyden säilyttäjiä, vaan aktiivisia toimijoita nykyajan politiikassa. Ne voivat vahvistaa sovinnon ja kriittisen historian ääniä – tai syventää viholliskuvia ja epäinhimillistämistä.
Kysymys, joka jää ilmaan, on tämä: mitä tapahtuu, jos lapset ja aikuiset oppivat näkemään sodan normaalina, jopa viihteellisenä osana kansallista kulttuuria? Ja mitä mahdollisuuksia jää käyttämättä, jos museoiden potentiaalia ei hyödynnetä rauhan ja moninaisuuden rakentamiseen, vaan kansallisen militarismin jatkamiseen?
