Kun Suomen hallitus julkaisi elokuun lopussa tiedonantonsa yhdenvertaisuudesta, tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä, huomio keskittyi ministereiden aikaisempiin rasistisiin lausuntoihin ja hallituksen yritykseen irtisanoutua niistä. Vähemmälle tarkastelulle on jäänyt itse hallitusohjelma ja se, millaisilla tavoilla se käytännössä rakentaa eriarvoisuutta alkuperän, etnisyyden ja oikeudellisen aseman perusteella.
Minulle tämä herättää kysymyksen: jos ohjelma korostaa yhdenvertaisuutta julkisissa lausunnoissa, miksi sen konkreettiset kirjaukset näyttävät sysäävän eri ryhmiä eriarvoiseen asemaan?
Pakolaisten eriarvoistaminen
Hallitus lupaa täysimääräistä tukea Ukrainan sotaa paenneille. Tämä on inhimillisesti tärkeä linjaus, mutta sen rinnalle on kirjattu tavoite minimoida Euroopan ulkopuolelta tulevien turvapaikanhakijoiden määrä. Käytännössä tämä luo jaettua todellisuutta: eurooppalaisille pakolaisille avataan ovia, muualta tuleville niitä suljetaan.
Hallitusohjelma ei suoraan nimeä etnisyyttä erottelun perusteeksi, mutta käytännössä ihonväri ja kulttuurinen tausta toimivat selkeinä rajalinjoina. Tämä tekee linjauksesta eriarvoistavan ja luonteeltaan rasistisen.
Työvoimapolitiikka ja valikoiva hyödyllisyys
Hallitusohjelmassa työvoimapulan ratkaisu sidotaan rekrytointiin tietyistä maista, kuten Intiasta, Filippiineiltä ja Vietnamista. Näistä tulevien kerrotaan työllistyneen ja kotoutuneen hyvin. Samaan aikaan turvapaikanhakijoina saapuneilta kielletään mahdollisuus saada oleskelulupa työn perusteella, vaikka he olisivat jo työllistyneet Suomessa.
Tämä merkitsee, että työvoimapulaa saa helpottaa vain valikoitujen kansallisuuksien avulla. Työllistynyt irakilainen, somalialainen tai turkkilainen ei kelpaa – hänen työpanostaan ei tunnusteta pysyvyyden arvoiseksi. Tällainen politiikka rakentaa kuvaa ”hyödyllisistä” ja ”hyödyttömistä” maahanmuuttajista, mikä vahvistaa vanhoja rasistisia stereotypioita.
Heikoimpien aseman heikentäminen
Eriarvoistamisen politiikka kohdistuu erityisen voimakkaasti jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa oleviin.
- Sosiaaliturvaa halutaan porrastaa siten, että maahanmuuttajille maksetaan alempia tukia kuin muille.
- Kiintiöpakolaisten vastaanottoa vähennetään puoleen.
- Perheenyhdistämistä rajoitetaan asettamalla tiukempia ehtoja, kuten kahden vuoden asumisaika ja kielitesti puolisolle jo ennen Suomeen tuloa.
- Paperittomien oikeus terveys- ja sosiaalipalveluihin rajataan kiireelliseen hoitoon, mikä koskee myös raskaana olevia ja lapsia.
Nämä toimet eivät perustu kustannustehokkuuteen, vaan ne kaventavat oikeuksia tavalla, joka käytännössä lisää inhimillistä kärsimystä ja voi pitkällä aikavälillä kasvattaa kustannuksia.
Talousretoriikka oikeuksien kaventamisen perusteluna
Hallitusohjelma kietoo nämä kirjaukset ”kestävän talouden” retoriikkaan. Silti monilla muutoksilla – kuten turvapaikkaprosessin tehostamisella, lupien lyhentämisellä ja säilöönottojen pidentämisellä – on todennäköisesti lisäkustannuksia. Näin ollen ei voida väittää, että säästäminen olisi todellinen motiivi. Sen sijaan kyse on poliittisesta valinnasta kaventaa tiettyjen ryhmien oikeuksia, vaikka se olisi taloudellisesti haitallista.
Samalla vaikeutetaan jo Suomessa olevien ihmisten mahdollisuuksia jäädä maahan. Työttömäksi jäänyt maahanmuuttaja voi joutua poistumaan maasta kolmen kuukauden sisällä, ja pysyvän oleskeluluvan sekä kansalaisuuden ehtoja kiristetään.
Politiikan kaksijakoisuus
Kun hallitus ohjelmassaan painottaa yhdenvertaisuutta ja rasisminvastaisuutta, mutta sen konkreettiset linjaukset kaventavat järjestelmällisesti maahanmuuttajien oikeuksia, syntyy räikeä ristiriita. Käytännössä hallitus rakentaa politiikkaa, joka jakaa ihmisiä alkuperän perusteella, määrittelee toiset arvokkaammiksi kuin toiset ja syventää jo olemassa olevia eriarvoisuuksia.
Tämä on eriarvoistamisen politiikkaa, joka kätkeytyy hallinnollisten kirjauksien kieleen. Siksi on tärkeää nähdä, että kyse ei ole neutraaleista teknisistä muutoksista, vaan valinnoista, jotka määrittävät, keillä on oikeus turvaan, toimeentuloon ja perhe-elämään – ja keiltä nämä oikeudet voidaan evätä.
Loppupohdinta
Suomen hallitusohjelma ei siis ainoastaan heijasta yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia, vaan se myös aktiivisesti tuottaa niitä. Tämä politiikka muistuttaa, että rasisminvastaiset tiedonannot eivät riitä, jos samaan aikaan päätöksenteossa hyväksytään rakenteellisesti syrjiviä käytäntöjä.
Jatkossa on kysyttävä: millaista yhteiskuntaa rakennamme, jos hallitus asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan heidän alkuperänsä tai asemansa perusteella? Ja millaiset poliittiset vaihtoehdot voisivat purkaa tätä järjestelmällistä eriarvoistamista sen sijaan, että vahvistavat sitä?
