Kun ajattelen suomalaista yliopistokenttää, huomaan ristiriidan: instituutiot, joiden pitäisi olla kriittisen ajattelun ja sivistyksen kehtoja, voivat samalla ylläpitää syrjiviä käytäntöjä. Viime vuosina on kuultu yhä enemmän opiskelijoiden ja tutkijoiden kokemuksia rasismista ja siitä, miten yliopistot eivät ole osanneet tai halunneet vastata näihin ongelmiin.
Arkinen rasismi yliopistoissa
Rodullistetut opiskelijat ja tutkijat kertovat toistuvasti arkipäivän rasismin muodoista: oletuksesta, ettei ulkomaalaiselta näyttävä osaa suomea, tai siitä, että yksittäiseltä muslimilta odotetaan mielipiteitä kaikkien muslimien puolesta. Nämä eivät ole harmittomia väärinkäsityksiä vaan esimerkkejä siitä, miten ihmiset asetetaan toiseuden asemaan. Myös saamelaisopiskelijat ja afrikkalaistaustaiset tutkijat ovat kertoneet kokemuksistaan, jotka paljastavat rasismin olevan rakenteellinen ongelma, ei satunnainen poikkeama.
Yliopistojen institutionaalinen vastuu
Yliopistoilla on erityinen rooli yhteiskunnassa: ne eivät ainoastaan tuota tietoa vaan myös määrittelevät, millaiset ajattelutavat ovat hyväksyttyjä ja millaiset tarinat kerrotaan kansallisesta identiteetistä. Jos yliopistot eivät tunnusta omaa osuuttaan rasismin uusintajina, ne pettävät tehtävänsä sivistyksen ja yhdenvertaisuuden edistäjinä.
Tutkija Anaïs Duong-Pedican selvitys yliopistojen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista paljastaa ongelman ytimen: rasismia koskevat ohjeistukset ovat lähes olemattomia, vaikka seksuaaliseen häirintään liittyvää toimintaa on kehitetty laajemmin. Tämä kertoo priorisoinnin puutteesta.
Tarve uusille käytännöille
Rasisminvastaisen työn on oltava järjestelmällistä, ei ad hoc -ratkaisuihin perustuvaa. Käytännössä tämä tarkoittaa selkeitä toimintaohjeita jokaisessa tiedekunnassa ja laitoksessa: kenen vastuulla on reagoida, miten kokemuksia käsitellään ja millaisia seurauksia syrjinnästä seuraa. Tarvitaan nimettyjä yhteyshenkilöitä, jotka tuntevat syrjinnän vastaisen työn, sekä koulutusta niin henkilökunnalle kuin johdolle.
Erityisen tärkeää on, että koulutuksen ja ohjeistusten suunnittelussa hyödynnetään rasismia kokeneiden ryhmien tietoa. Heidän näkökulmansa tekee näkyväksi sellaista, mikä muuten jää valkoisen enemmistön kokemushorisontin ulkopuolelle.
Yliopistot muutoksen eturintamassa?
Yliopistojen on mahdollista olla suunnannäyttäjiä. Ne voivat kehittää yhdenvertaisuutta edistäviä käytäntöjä, jotka leviävät laajemmin koulutusjärjestelmään ja työelämään. Tällä hetkellä vaarana kuitenkin on, että ne jäävät jälkeen ja normalisoivat syrjiviä käytäntöjä.
Kysymys kuuluu: haluavatko yliopistot nähdä itsensä vain neutraaleina tiedon tuottajina vai myös aktiivisina toimijoina oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamisessa?
Johtopäätös
Rasismin kitkeminen yliopistoista ei ole ainoastaan moraalinen velvollisuus vaan myös edellytys sille, että ne voivat uskottavasti väittää olevansa kriittisen ajattelun ja tasa-arvon edistäjiä. Kansainvälisenä rasisminvastaisena päivänä on syytä kysyä: mitä konkreettisia toimia jokainen suomalainen yliopisto aikoo tehdä, jotta se olisi aidosti kaikkien opiskelijoiden ja tutkijoiden yhteisö?
