Minna Seikkulan teksti avaa tärkeän kysymyksen: miten valkoisuus itsessään ei ole yhtenäinen kategoria vaan hierarkkinen järjestelmä, joka sisältää sisäisiä eroja ja luokittelua.
Valkoisuus ei rajoitu ihonväriin, vaan se rakentuu monista merkeistä: kielestä, vaatetuksesta, kansalaisuusstatuksesta, uskonnollisista symboleista ja tavoista liikkua arjessa. Valkoisuus on siis tulkinta, ei biologinen fakta. Samoin kuin Stuart Hall huomautti omasta elämästään: Jamaikalla hän kuului eliittiin vaaleamman ihonvärinsä ja keskiluokkaisen asemansa vuoksi, mutta Britanniassa hänet nähtiin ensisijaisesti mustana siirtolaisena.
Äärimmäisyys ja tavallisuus
Richard Dyerin ja Steph Lawlerin erottelu ”valkoisesta äärimmäisyydestä” ja ”valkoisesta tavallisuudesta” paljastaa, miten rasismi usein nähdään vain äärioikeiston, humalaisten, köyhien tai ”maalaisiksi” miellettyjen ongelmana. Tämä tulkinta antaa keskiluokkaiselle valkoisuudelle mahdollisuuden näyttäytyä neutraalina ja jopa rasisminvastaisena. Näin rasismin arkiset muodot jäävät näkymättömiksi – mutta vain niille, jotka kuuluvat valkoisen tavallisuuden piiriin.
Rasismi ja luokka Suomessa
Suomalaisessa keskustelussa rasismi saatetaan leimata ”marginaalien ongelmaksi”, samalla kun koulutetut kaupunkilaiset ylläpitävät valkoista tavallisuutta esimerkiksi koulutusvalinnoissa, asuntomarkkinoilla ja työelämässä. Esimerkiksi ”hyvän koulun” tai ”mukavan asuinalueen” mielikuvat rakentuvat usein implisiittisesti valkoisuuden ympärille.
Kun rasismi paikallistetaan vain alaluokkaan, poliittiset eliitit voivat pestä kätensä ja esittää itsensä ulkopuolisina – jopa rasisminvastaisina – samalla kun he hyötyvät ja uusintavat rakenteita, jotka tuottavat eriarvoisuutta.
Miksi tämä on olennaista?
Jos huomio kiinnittyy vain räikeisiin rasismin muotoihin, jäävät valkoisen tavallisuuden tuottamat rakenteet huomaamatta. Mutta juuri ne luovat puitteet sille, mikä koetaan normaaliksi ja hyväksyttäväksi – ja samalla määrittävät, kuka suljetaan ulkopuolelle.
Johtopäätös
Rasismin purkaminen edellyttää, että tarkastelemme paitsi valkoisuuden äärimmäisyyksiä myös sen arkisia, huomaamattomampia muotoja. Valkoisuuden ja luokan kytkösten tunnistaminen paljastaa, ettei rasismi ole vain joidenkin ”toisten” ongelma, vaan osa yhteiskunnan valtavirtaa.
Kysymys meille jokaiselle: missä määrin omat valintamme – koulussa, työpaikalla, asuinalueilla – uusintavat valkoisen tavallisuuden ihannetta?
