Kun vastaanottokeskuksista raportoidaan kymmeniä itsemurhayrityksiä vuodessa, kyse ei ole yksittäisistä tragedioista vaan rakenteellisesta ongelmasta. Turvapaikanhakijat Helsingin Rautatientorilla ovat tuoneet esiin tulkkausvirheet, puutteelliset maaraportit ja epärealistiset käsitykset perherakenteista, jotka vaikuttavat heidän kohtaloonsa. Näissä kertomuksissa kaikuu epätoivo: prosessi, jonka pitäisi taata oikeusturva, koetaan mielivaltaiseksi ja virheelliseksi. Kun turvapaikanhakijat vetoavat viranomaisiin, poliisiin, eduskuntaan ja hallitukseen, heidän viestinsä on yksinkertainen – järjestelmä ei tällä hetkellä takaa ihmisoikeuksia.
Lain kirjaimen sokea seuraaminen
Viranomaiset vastaavat näihin vaatimuksiin vetoamalla sääntöihin. Maahanmuuttoviraston johto korostaa, että hakemuksia voidaan käsitellä uudelleen vain hallinto-oikeuden määräyksestä tai uuden hakemuksen kautta. Sisäministeri puolestaan toteaa, että lainvoimainen päätös pannaan täytäntöön vastustuksesta huolimatta. Näin vastuu siirtyy portaikossa aina eteenpäin: virkamies noudattaa lakia, poliitikko sääntöjä, hallinto oikeuden päätöksiä. Lopputuloksena on tilanne, jossa kukaan ei katso olevansa vastuussa yksittäisen ihmisen kohtalosta.
Tämä logiikka tuo väistämättä mieleen Hannah Arendtin klassisen analyysin Adolf Eichmannista ja pahuuden arkipäiväisyydestä. Arendt korosti, ettei Eichmann ollut demoninen hirviö vaan virkamies, joka totteli käskyjä, ajattelematta niiden seurauksia. Hänen vaarallisuutensa piili moraalisessa mielikuvituksettomuudessa ja kyvyttömyydessä asettua toisen asemaan. Kun suomalaisessa keskustelussa kuulemme toistuvasti, että ”me vain noudatamme lakia”, joudumme kysymään: missä määrin sama ajattelemattomuus toistuu omassa ajassamme?
Dehumanisaation normalisoituminen
Keskustelun kieli paljastaa, miten ihmisryhmien dehumanisointi arkipäiväistyy. Turvapaikanhakijoista puhutaan hallinnollisina tapauksina, ei ihmisinä, joilla on nimet, perheet ja pelot. Vastaanottokeskusten poistamiskäytännöt, palautusten toimeenpano ja kielteiset päätökset näyttäytyvät teknisinä prosesseina, vaikka niiden seuraukset voivat olla kuolettavia.
Kun poliittiset päättäjät oikeuttavat ratkaisujaan taloudellisilla laskelmilla ja julkinen keskustelu radikalisoituu, syntyy vaarallinen yhdistelmä: kylmä laskenta ja vihamielinen ilmapiiri vahvistavat toisiaan. Lopputulos on järjestelmä, jossa inhimilliset seuraukset hämärtyvät ja päätöksistä tulee pelkkää hallinnollista rutiinia.
Yksilön vastuu kollektiivisessa koneistossa
Arendt muistutti, että pahuus ei ole menneisyyden totalitarististen järjestelmien yksinoikeus. Se syntyy kaikkialla, missä ihmiset lakkaavat pohtimasta tekojaan. Tämä varoitus sopii myös nyky-Suomeen. Viranomaiset, poliitikot ja kansalaiset voivat kaikki siirtää vastuuta eteenpäin – mutta näin toimien he ylläpitävät järjestelmää, joka saattaa johtaa ihmisiä kuolemaan.
Kysymys kuuluu: haluammeko toimia kuin Eichmann, vetoamalla sääntöihin ja käskyihin, vai uskallammeko ottaa vastuun? Jokainen meistä voi osallistua, oli se sitten kirjoittamalla päättäjille, osallistumalla mielenosoituksiin, tukemalla kansalaisaloitteita tai yksinkertaisesti pitämällä esillä periaatetta, että hädässä olevaa on autettava. Myös äänestäminen ja arjen keskustelut ovat tekoja, jotka voivat joko vahvistaa tai haastaa vallitsevan järjestelmän.
Valinta sivullisuuden ja solidaarisuuden välillä
Suomalaisen turvapaikkapolitiikan ongelmat eivät ole vain hallinnollinen kysymys vaan moraalinen peili. Kun turvapaikanhakijat epätoivoissaan tarttuvat äärimmäisiin keinoihin, he pakottavat meidät kysymään, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa. Sivustaseuraaminen on sekin valinta – valinta siirtää vastuu muualle.
Jos emme halua toistaa Eichmannin perintöä, meidän on rikottava välinpitämättömyyden kaava. Kyse ei ole vain pakolaispolitiikasta, vaan siitä, millaiseksi kansakunnaksi Suomi haluaa tulla muistetuksi: koneistoksi, joka noudatti sääntöjä hinnalla millä hyvänsä, vai yhteisöksi, joka uskalsi puolustaa ihmisyyttä.
