Suomi rodullistetulla maailmankartalla

Johanna Leinonen

Viimeisen vuoden aikana Suomessa on kiivaasti keskusteltu Soldiers of Odinin kaltaisista katupartioista. Internetin keskustelupalstoilla katupartioiden tarpeellisuutta on perusteltu nimenomaan turvapaikanhakijamiesten aiheuttamalla seksuaalisella uhalla suomalaisia naisia ja tyttöjä kohtaan. Marraskuussa 2015 Suvi Keskinen kirjoitti raiskausepäilyjä koskevissa keskusteluissa piilevästä sukupuolittuneesta rasismista sekä siitä, miten rodullistettuja ja sukupuolittuneita uhkakuvia rakennettiin poliittisessa toiminnassa ja kansalaiskeskustelussa. Jälkimmäisessä kirjoituksessa Keskinen viittasi kymmenen vuotta sitten kohua herättäneisiin Oulun raiskaustapauksiin, joihin syyllistyneitä henkilöitä ei koskaan löydetty, mutta jotka internetissä yhdistettiin yhtäältä turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin ja toisaalta muslimeihin ja Lähi-idän maista tulleisiin miehiin varsin hatarien tuntomerkkien (kuten ”tumma tukka” ja alkuperä ”jostain Välimeren maasta”) perusteella.

Nämä kuvaukset tuntuvat hämmentävän tutuilta, kun on tutkinut suomalaisten ja ulkomaalaisten välisiä intiimejä suhteita kuvaavia kirjoituksia 1980–2000-lukujen Hymy– ja Anna-lehtien palstoilla. Pureudunkin tekstissäni näihin kirjoituksiin, keskittyen kuitenkin 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa julkaistuihin juttuihin. Kuvaukset tuovat mieleen mediassa aina 1990-luvulle saakka käytössä olleen termin ”etelämaalainen mies”, johon liitettiin rodullistettuja, sukupuolitettuja, seksuaalistettuja ja luokka-asemaan kietoutuneita kuvastoja. Nämä kuvat loivat yhdessä mielikuvaa jostain perinpohjaisesti ei-suomalaisesta. Käsitteen ”etelämaalainen mies” historia on hämärän peitossa, mutta Maija Urponen (1) havaitsi sen hallinneen suomalaisnaisten ja ulkomaalaisten miesten välisistä suhteista käytyjä keskusteluja jo vuoden 1952 kesäolympialaisten aikana. ”Etelämaalaiset miehet” ja heidän (kuvitellut) pidäkkeettömät seksuaaliset viettinsä aiheuttivat huolta monien keskuudessa tämän Suomessa harvinaislaatuisen kansainvälisen tapahtuman yhteydessä.

Vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina ”etelämaalaiset miehet” siis esiintyivät kulttuurisina figuureina (2) Hymyn ja Annan sivuilla. Esimerkiksi vuonna 1984 Anna-lehti varoitti suomalaisnaisia erilaisista uhista, jos ”lempi leiskuisi” ulkomaalaisen miehen kanssa. Artikkeli maalaili varsin synkkiä kuvia naisille, jotka lankesivat ”Välimeren maiden hurmurin” pauloihin: eristäminen kotiin ulkomaailmasta, huumekuriiriksi tai valkoisen orjakaupan uhriksi joutuminen, henkinen tai fyysinen väkivalta sekä ylipäänsä kulttuurishokki, kun ”vapaamielinen” suomalaisnainen avioitui ”katolisen tai islaminuskoisen” miehen kanssa. Artikkeli myös varoitteli siitä, että moni ulkomaalainen mies oli vain ”havittelemassa elintasoa”. Toisaalta jutussa haastateltu Sisäministeriön Ulkomaalaistoimiston tarkastaja totesi, että ”meille ei vielä ole kovaa painetta. Suomi on usein vain astinlautana, lopullinen osoite on Ruotsi”.

Artikkeli esitti siis suomalaisnaisten ja ulkomaalaisten miesten väliset suhteet monin tavoin ongelmallisina. Mielenkiintoista on se, mistä näiden ”ongelmallisten” miesten ajateltiin olevan kotoisin. Artikkelissa mainittiin erikseen Välimeren maiden miehet sekä katoliset ja muslimimiehet, ja kirjoitettiin ylipäänsä suomalaisen arvomaailman vastaisista perhe- ja sukupuolikäsityksistä tarkemmin määrittelemättömässä ”etelässä”. Artikkeliin liitetyssä kuvassa esiintyi paidaton mies, jolla oli kiharat, tummat hiukset ja paksut kulmakarvat, ja joka katsoi intensiivisesti hieman huolestuneen näköiseen vaaleaan naiseen. ”Ongelmallisen” partnerin kuva sisälsi siis viitteitä ei-protestanttiseen uskontoon, tummiin kehon piirteisiin, patriarkaalisiin arvoihin ja maantieteelliseen alkuperään Euroopan eteläosissa tai laajemminkin ”etelässä”.

Annassa julkaistu artikkeli kuvastaa sitä, miten 1980-luvun Suomi sijoitettiin mielikuvien tasolla maailmankartalle, jossa ”etelä” ja ”pohjoinen” eivät viitanneet pelkästään geopoliittisiin tai maantieteellisiin alueisiin vaan rodullistettuihin, sukupuolitettuihin ja seksuaalistettuihin tiloihin, jotka olivat myös keskenään hierarkkisessa suhteessa. Suomalaisnaisen lemmen toivottu kohde olisi siis edellä mainitun kääntökuva: pohjoisen protestanttinen, vaalea ja sukupuolten tasa-arvoa kunnioittava mies.

Suomea ei kuitenkaan määritelty vain suhteessa etelään vaan myös itä-länsi-jatkumolle, kuten Ulkomaalaistoimiston edustajan kommentti osoittaa. Tämä onkin suomalaisessa tutkimuksessa laajalti huomioitu seikka. Ulkomaalaisten ja suomalaisten välisiä intiimejä suhteita koskevat kirjoitukset osoittavat kuitenkin, että itä-länsi-jaottelussa ei ollut kyse vain kylmän sodan politiikasta; myös ”itä” ja ”länsi” olivat kuviteltuja tiloja, joihin kytkeytyi ”rotuun”, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja luokka-asemaan liitettyjä mielikuvia. Suomalaisnaisten ja länsimaalaisten (yleensä amerikkalaisten, brittien tai ranskalaisten) miesten sekä suomalaismiesten ja venäläisnaisten välisiä suhteita kuvaavat lehtijutut toimivat tästä hyvänä esimerkkinä. Erityisesti Annassa kirjoiteltiin usein ihannoivaan sävyyn suomalaisnaisten satumaisista rakkaustarinoista valkoisten, varakkaiden länsimaalaisten miesten kanssa. Nämä avioliitot tarjosivat vaatimattomista oloista lähtöisin oleville suomalaisille ”misseille” ja ”huippumalleille” nousun kosmopoliittiseen elämään – ja samalla heidän ansiostaan suomalaisuus saatettin lähemmäksi modernia ja valkoista länsimaalaisuutta. Toisin sanoen naisten kunniallisuus, avioliiton kautta saavutettu luokka-asema ja vaalea ulkonäkö toimivat keinona suomalaisuuden ”länsimaistamiselle” ulkomailla.

Jos suomalaisnaisten ja länsimaalaisten miesten välisiä suhteita koskevat kuvaukset huokuivat avio-onnea, niin tilanne oli toinen suomalaismiesten ja venäläisnaisten intiimejä suhteita käsittelevissä jutuissa. Venäläisille naisille avioliitot suomalaismiesten kanssa eivät tarjonneet väylää kosmopoliittiseen länteen: päinvastoin, alkoholin liikakäyttöön ja väkivaltaisuuteen taipuvaiset suomalaismiehet olivat lehtien, erityisesti Hymyn, mukaan vain väline naisille päästä ”todelliseen länteen”, Ruotsiin. Esimerkiksi vuonna 1984 Hymy kirjoitti ”suomalais-eestiläisestä naimakarusellistä”, joihin osallistuvat naiset olivat ”nuoria ja kukoistavia” ja miehet ”keski-ikäisiä ja selvästi alkoholisoituneita”. Artikkelissa haastateltu Ulkomaalaistoimiston ylitarkastaja totesi, että ”Suomeen päästyään kaikki vaimot eivät käy uudessa kodissaan edes kääntymässä. (…) Monen määränpää näyttää jo alunperin olleen Ruotsi.” Suomen ”rajamaa-asema” idän ja lännen välissä ei siis liittynyt vain kylmän sodan geopoliittiseen tilanteeseen vaan myös suomalaisuuden epävarmaan osallisuuteen valkoisessa, modernissa länsimaalaisuudessa.

Suhteessa rodullistettuun ”etelään” Suomi kuitenkin siis näyttäytyi varsin erilaisessa valossa. Tutkijat kuten Ann Laura Stoler (3) ja Anne McClintock (4) ovat osoittaneet, miten kolonialistisessa kontekstissa ”etelän” tummuus/mustuus kietoutui yhteen käsityksistä viettelevyydestä ja seksuaalisesta vaarasta, erityisesti yhdistettynä maskuliinisuuteen.

 ”Etelämaalaisen miehen” hahmon näkyvä asema suomalaisessa mediassa aina 1990-luvulle saakka kertoo siitä, miten kolonialistiset diskurssit olivat elinvoimaisia Suomessakin.

”Etelämaalaisilla miehillä” viitattiin lehdissä tyypillisesti Välimeren maista, Lähi-idästä tai Afrikasta lähtöisin oleviin miehiin, joskus myös uskonnon perusteella katolisiin tai muslimimiehiin, kuten alussa mainittu esimerkki osoittaa. ”Etelää” rakennettiin siis rodullistetuksi, maskuliiniseksi ja seksuaalisia mielikuvia sisältäväksi tilaksi, johon liittyi myös luokka-asetelma: ”etelämaalaiset” pyrkivät käyttämään suomalaisnaisia hyväkseen päästäkseen leveämmän leivän ääreen. Esimerkiksi vuonna 1992 Hymy julkaisi artikkelin nimeltä ”Tummat silmät ja kauniit sanat pettivät Leenan: ’Olin Allahin lahja miehelle’”, joka sisälsi varoittavan tarinan ”tummakutrisesta luotettavan tuntuisesta herrasmiehestä”. Pian naimisiin menon jälkeen jutussa haastateltu suomalaisnainen sai kuitenkin tietää avioitumisen ”todellisen syyn”. Hän totesi lehdessä: ”Kyllä arabien kiireen suomalaisten naisten kanssa ymmärtää, siten kun saa helpommin oleskeluluvat ja rahaa valtiolta.” Lainaus toimii esimerkkinä siitä, miten jo 1980–1990-luvuilla, jolloin maahanmuutto Suomeen oli hyvin vähäistä, diskurssit hyvinvointivaltiota hyväksikäyttävistä ulkomaalaisista miehistä olivat levinneet mediaan. Nämä toimivat keinona liittää Suomi osaksi varakasta länttä, jonne etelän siirtolaiset pyrkivät pääsemään keinolla millä hyvänsä.

Vuonna 1982 Anna kirjoitti Yhdysvalloissa amerikkalaisen miehen kanssa avioituneesta suomalaisnaisesta, joka ”huvittuneena” heitti haastattelussa, että ”Vanhempani kyllä varoittelivat minua etelämaalaisista miehistä, mutta he eivät huomanneet sanoa mitään amerikkalaisista!” Lainaus kiinnittää huomion siihen, miten ”etelämaalaisia miehiä” koskevat kuvastot muodostivat erilaisia uhkakuvia sisältävän kulttuurisen figuurin, josta esimerkiksi maailmalle lähteviä suomalaisnaisia varoiteltiin. Niin epätoivottuja kuin tämäntyyppiset suhteet lehtien perusteella olivatkin, ne kuitenkin asemoivat Suomen itsestään selvästi osaksi valkoista, modernia ja kehittynyttä länttä tai pohjoista – toisin kuin suomalaisnaisten ja länsimaalaisten miesten ja suomalaismiesten ja venäläisnaisten väliset suhteet.

Maahanmuuton lisääntyessä median huomio kiinnittyi yhä enemmän suhteisiin, jotka toivat ”etelän” Suomen rajojen sisäpuolelle. Vaikka termi ”etelämaalainen mies” hävisi lehtien sivuilta 1990-luvun kuluessa, samantyyppisiä rajanvetoja tehdään yhä ”etelän” ja ”pohjoisen” sekä ”idän” ja ”lännen” välillä. Mielikuvat ”tummista miehistä” uhkaamassa suomalaisnaisia elävät, kuten kuluneen vuoden mediakeskustelut ovat osoittaneet. Nämä kuvat esitetään usein – joko implisiittisesti tai suoraan puhumalla ”valkoisen Suomen puolesta”  – perustavanlaatuisesti epäsopivina ”valkoiseen suomalaiseen maisemaan” (2). Keskustelut tuovat esiin, miten kolonialistiselta ajalta perityt kuvastot vaikuttavat konkreettisella tavalla monen maahan muuttaneen elämään, ja kuinka ”rotuun” liittyvät käsitykset ovat keskeisellä sijalla rajanvedoissa ”meidän” ja ”muiden” välillä. Lisäksi naisten seksuaalisuus on edelleen taistelukenttänä: nationalistisille diskursseille tyypillisesti naiset asetetaan kansakunnan symbolisten rajojen merkiksi, ja samalla heidän seksuaalisuudestaan tulee keino suojella rajojen koskemattomuutta (5).

Johanna Leinonen on erikoistutkija Siirtolaisuusinstituutissa. Teksti perustuu lähiaikoina Critical Race and Whiteness Studies -lehdessä julkaistavaan artikkeliin.

Viitteet

1. Urponen, Maija. Ylirajaisia suhteita: Helsingin olympialaiset, Armi Kuusela ja ylikansallinen historia. Helsinki: Yliopistopaino, 2010.
2. Huttunen, Laura. ”Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen: marginalisoiva kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat.” Teoksessa A. Jokinen, L. Huttunen & A. Kulmala (toim.), Puhua vastaan ja vaieta: neuvottelu kulttuurisista marginaaleista, 134–154. Helsinki: Gaudeamus, 2004.
3. Stoler, Ann Laura. Carnal Knowledge and Imperial Power: Race and the Intimate in Colonial Rule. Berkeley: University of California Press, 2002.
4. McClintock, Anne. Imperial Leather: Race, Gender and Sexuality in the Colonial Contest. New York and London: Routledge, 1995.
5. Griffin, Gabriele & Braidotti, Rosi. ”Whiteness and European Situatedness.” Teoksessa G. Griffin & R. Braidotti (eds.), Thinking Differently: A Reader in European Women’s Studies, 221–236. London; New York: Zed Books, 2002.