Kun Suomessa 2010-luvulla nousivat keskusteluun katupartioiden kaltaiset liikkeet, niihin liitetyt uhkakuvat tuntuivat jatkumolta aiemmille diskursseille. Pelko “turvapaikanhakijamiehistä” suomalaisia naisia uhkaavina hahmoina oli uusintaa vuosikymmeniä vanhoista kuvastoista. Jo 1980- ja 1990-luvuilla kotimainen media esitti “etelämaalaisen miehen” kulttuurisena figuurina, johon liitettiin tummuus, seksuaalisuus ja epäilyttävä moraali. Näin rakentui mielikuva rodullistetusta toisesta, joka asettui vastakkain pohjoisen, valkoisen ja protestanttisen suomalaisuuden kanssa.
Lehtijutuissa varoiteltiin suomalaisnaisia “Välimeren hurmurien” pauloista, liittäen näihin paitsi seksuaalisen uhkan myös taloudellisen hyväksikäytön ja uskonnollisen toiseuden. Samalla kuitenkin korostettiin, että liitot länsimaisten miesten kanssa tarjosivat suomalaisille naisille väylän kohti kosmopoliittista ja valkoista modernia. Näin naisten intiimisuhteet toimivat peilinä, jonka kautta suomalaisuutta asemoitiin globaalilla kartalla.
Pohjoinen, etelä, itä ja länsi – mielikuvien tilat
Kulttuurinen vastakkainasettelu ei rajoittunut vain etelään ja pohjoiseen. Suomen paikkaa määritettiin myös idän ja lännen akselilla. Lehtijutuissa amerikkalaiset ja britit näyttäytyivät ihannoituina partnereina, kun taas suomalaismiesten ja venäläisnaisten suhteet kuvasivat rappiota, hyväksikäyttöä ja alkoholismia. Idän läheisyys näyttäytyi epäilyttävänä, kun taas lännen läheisyys toi suomalaisuudelle modernia arvostusta.
Tämä asetelma paljasti, että kyse ei ollut vain kylmän sodan geopoliittisista jakolinjoista, vaan myös sukupuoleen, luokkaan ja rodullistamiseen kietoutuneista hierarkioista. Suomi ei ollut automaattisesti osa “länsimaisuutta” vaan joutui todistamaan paikkansa, usein nimenomaan naisten kunniallisuuden ja avioliittojen kautta.
Kolonialistiset kuvastot ja “etelän miehen” hahmo
Kansainvälisessä tutkimuksessa on osoitettu, miten kolonialistiset diskurssit liittivät “etelän” tummuuden seksuaaliseen vaarallisuuteen, erityisesti maskuliinisuuden kautta. Sama kuvasto rantautui Suomeen, jossa “etelämaalaisen miehen” hahmo toimi varoituksena suomalaisille naisille ja todisteena siitä, että maa kuului “pohjoiseen, sivistyneeseen ja valkoiseen” maailmaan.
Jo varhaisissa keskusteluissa suomalaisnaisten suhteista ulkomaalaisiin miehiin toistuivat teemat hyväksikäytöstä, uskonnollisesta toiseudesta ja seksuaalisesta uhasta. Ne kietoutuivat yhteen käsitysten kanssa hyvinvointivaltiosta, jota ulkomaalaiset miehet väitetysti pyrkivät hyödyntämään. Näin jo vähäisen maahanmuuton aikana 1980–1990-luvuilla syntyi puhetapoja, jotka ennakoivat myöhempää keskustelua “elintasosurffareista” ja turvapaikanhakijoiden epäilyistä.
Naiset kansakunnan rajojen vartijoina
Keskeistä näissä kuvastoissa on naisten asema kansakunnan symbolisina rajamerkkeinä. Naisten seksuaalisuus toimi areenana, jolla määriteltiin, mikä kuuluu “valkoiseen suomalaiseen maisemaan” ja mikä ei. Kansallismielisissä diskursseissa naisten intiimisuhteet muuttuivat helposti koko kansakuntaa koskevaksi kysymykseksi: kenen kanssa sai avioitua, kenen kanssa ei, ja millaisia seurauksia näillä liitoilla oli suomalaisuuden maineelle.
Tämä asetelma näkyy yhä, kun maahanmuutto ja turvapaikkapolitiikka kytketään pelkoihin suomalaisnaisten turvallisuudesta. Sukupuolittunut rasismi ei siis ole uusi ilmiö, vaan se toistaa pitkää perinnettä, jossa naisten ruumiit ja seksuaalisuus nähdään kansallisten rajojen jatkeina.
Jatkuvuus ja muuntuvat rajat
Vaikka termi “etelämaalainen mies” hävisi mediasta 1990-luvulla, sen tilalle on tullut uusia tapoja tehdä rajanvetoja “meidän” ja “muiden” välillä. Tummat miehet nähdään yhä uhkana, ja heidän suhteensa suomalaisiin naisiin herättävät epäilyksiä. Samalla Suomi asemoi itseään suhteessa länteen ja pohjoiseen, pyrkien vahvistamaan kuulumistaan valkoiseen ja moderniin Eurooppaan.
Kolonialistiset kuvastot eivät siis ole kadonneet vaan muuntuneet. Ne vaikuttavat konkreettisesti maahan muuttaneiden elämään ja luovat edelleen hierarkioita siitä, kuka kuuluu kansakuntaan ja kuka ei.
Tulevaisuuden kysymys
Jos suomalaisuus rakentuu jatkuvasti vastakkainasetteluille suhteessa etelään, itään ja länteen, se pysyy epävarmana ja haavoittuvaisena identiteettinä. Todellinen haaste onkin siinä, pystyykö Suomi tunnistamaan ja purkamaan kolonialistisista kuvastoista kumpuavat mielikuvat. Vasta silloin suomalaisuus voisi rakentua moninaisuuden tunnustamiselle eikä eronteoille.
Kysymys jää avoimeksi: voiko Suomi tulevaisuudessa asemoitua maailmassa ilman, että sen identiteetti perustuu pelkoon toiseudesta ja naisten ruumiiden vartiointiin?
