Viime vuosina erityisesti brittiyliopistoissa on noussut opiskelijaliikkeitä, jotka kyseenalaistavat akateemisen opetuksen eurosentrisen perustan. Kampanja Why is My Curriculum White? on nostanut esiin sen, miten yliopistojen kurssisisällöt ja lukemistot rakentuvat pääasiassa länsimaisten, valkoisten miesten teksteille. Kysymys ei ole vain yksittäisistä kirjavalinnoista, vaan laajemmasta tiedon vallasta: siitä, mitä näkökulmia pidetään universaaleina ja mitä rajataan marginaaliin.
Opiskelijoiden vaatimus opetuksen dekolonisaatiosta merkitsee irtautumista kolonialismin ajattelumalleista, jotka yhä ohjaavat tieteen tekemistä ja opetusta. Se on kutsu pohtia, miten tiedolliset hierarkiat uusintavat eriarvoisuutta myös tämän päivän yliopistoissa – ja samalla, miten näitä rakenteita voisi purkaa.
Dekolonisaatio tiedon ja opetuksen välineenä
Leedsin yliopiston kampanjaa vetänyt opiskelija Melz Owusu kuvasi ongelman konkreettisesti: kansainvälisen politiikan kurssilla luettiin ainoastaan kuolleiden, valkoisten miesten tekstejä, vaikka aiheena olivat vapaus, valta ja vastarinta. Tällainen asetelma ei ole pelkkä kuriositeetti, vaan esimerkki siitä, miten tiedon kaanon rajataan ja kuinka opiskelijoille välitetään käsitys siitä, mikä on ”oikeaa” tietoa.
Kampanjan tavoite ei ollut ainoastaan lisätä muutamia uusia nimiä kirjalistoille. Kyse oli kriittisestä prosessista, jossa koko akateeminen instituutio haastetaan tunnistamaan omat sidoksensa kolonialistisiin ja eurosentrisiin ajattelutapoihin. Tämä tarkoittaa myös henkilökunnan kouluttamista moninaisuudesta ja antirasismista sekä opiskelijoiden kokemusten huomioimista opetuksen kehittämisessä.
Yliopisto rakenteellisen rasismin näyttämönä
Opiskelijaliikkeen merkitys ei rajoitu opetussuunnitelmiin. Mustien ja muiden rodullistettujen opiskelijoiden kokemukset syrjinnästä, aliedustuksesta ja jatkuvasta oman asemansa todistelusta ovat olleet keskeinen osa keskustelua. Kampanja on toiminut kanavana näiden kokemusten näkyväksi tekemiselle, mutta samalla se on muistutus henkisestä kuormituksesta, jota vähemmistöt kantavat akateemisessa ympäristössä.
Kysymys kuuluu: kenen näkökulmat lasketaan tiedoksi vasta, kun ne saa vahvistuksen valkoisilta kollegoilta? Tämä vallan dynamiikka on yksi niistä rakenteista, joita dekolonisaatiokeskustelu pyrkii purkamaan.
Eurosentrismin erityispiirteet Suomessa
Vaikka kolonialismin historia ei Suomessa ole samanlainen kuin Britanniassa, dekoloniaalinen näkökulma on täälläkin olennaisen tärkeä. Tutkija Salman Sayyedin esittämä kysymys on havainnollinen: tarvitseeko maa, jolla ei ole siirtomaahistoriaa ja jossa kaikki ovat valkoisia, opetussuunnitelman dekolonisaatiota? Vastaus on kyllä, sillä kolonialismi ei ole vain menneisyyden tila, vaan yhä nykyistä ajatteluamme muovaava järjestelmä.
Suomalaisessa keskustelussa on viime vuosina nostettu esiin valkoisuuden ja länsikeskeisyyden vaikutus siihen, miten ymmärrämme maailmaa. Esimerkiksi Karim Maïche on huomauttanut, että länsikeskeinen omakuva voi estää meitä näkemästä muita kulttuureja tasavertaisina ja vääristää niin tieteellisiä kuin poliittisiakin johtopäätöksiä. Samoin taidekentällä Sonya Lindfors ja muut kulttuuritoimijat ovat vaatineet yliopistoilta vastuuta siinä, etteivät ne uusinna rasistisia rakenteita sulkemalla ei-valkoisia ulkopuolelle.
Miksi tämä keskustelu on välttämätön?
Eurosentrismi ei näy vain yliopistojen kurssikirjallisuudessa, vaan myös siinä, miten yhteiskunnassa ymmärretään muuttoliike, talous, kehitys ja globalisaatio. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset nähdään usein poikkeuksina ja uhkina, kun taas länsieurooppalaisten vapaa liikkuvuus jää kyseenalaistamatta. Tällainen kaksoisstandardi paljastaa, kuinka syvälle kolonialistiset asetelmat ovat juurtuneet.
Dekoloniaalinen kritiikki ei ole luksusta tai marginaalinen harrastus. Se on välttämätön väline, jos haluamme rakentaa tieteen ja koulutuksen, joka todella tukee demokratiaa, yhdenvertaisuutta ja kriittistä ajattelua.
Johtopäätös: kohti moninaista tietoa
Opetuksen dekolonisaatio ei tarkoita vain uusien kirjojen lisäämistä lukulistoille. Se on prosessi, jossa tunnistetaan tiedon vallan epätasapaino, puretaan syrjiviä rakenteita ja luodaan tilaa moninaisille äänille. Suomessa tämä merkitsee valmiutta tarkastella valkoisuuden ja länsikeskeisyyden vaikutuksia niin opetuksessa kuin tutkimuksessa.
Kysymys, joka meille kaikille jää, on yksinkertainen mutta perustavanlaatuinen: pystymmekö ajattelemaan Eurooppaa vain yhtenä tiedon ja kokemuksen lähteenä muiden joukossa – emmekä sen ylimpänä mittapuuna? Juuri tästä alkaa todellinen dekolonisaatio.
