Lyhyt katsaus woke -ilmiön ideoihin ja kiistoihin (Kirja-arvostelu)

Woke on kovasti ihmisten huulilla. Mitä ilmiö oikeastaan sisältää ja miksi sitä vastustetaan? Tähän antaa vastauksen tuore Gaudeamus -kustantamon akateeminen kirja uudesta antirasismin teoriasta. Kirjoitaja: Sami Eerola. Valokuva: Andre Hunter @ Unsplash.

Suvi Keskisen, Minna Seikkulan ja Faith Mkweshan toimittamaa Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa” kirjan mukaan rasismi on järjestelmä, eikä yksilöllinen asenneongelma: on olemassa rasistisia rakenteita ylläpitäviä rasisteja, jotka luovat vähemmistöistä virtuaalisia rotuja, eli heidät rodullistetaan. Vaikka biologisia rotuja ei ole olemassa, rodullistettuihin ihmisiin kohdistunut rasistinen syrjintä on todellista ja se voidaan vain purkaa tunnustamalla, että he ovat sen uhreja.

Kirjan mukaan, kun rodullistettu on luotu, on myös luotu valkoisuutta. Valkoisuus onkin eri ryhmien syrjinnän tulosta. Sekä musta, että valkoinen identiteetti eivät ole objektiivisesti olemassa, vaan ne ovat joukko ihmisten keksimiä ideoita. Kirjan antirasismi on perin vasemmistolainen: jos rotuja ei ole olemassa kuin asenteitten maailmassa, näitä asenteita voidaan muuttaa.

Rasismi, valta ja vastarinta” mukaan ”arjen rasismi” on osa sen vastustamaa järjestelmää. Käsite viittaa suurimmaksi osaksi tahattomaan rasistiseen käytökseen. Arjen rasismi ei ole yhtä vakavia kuin väkivaltaiset viharikokset ja aggressiivinen nimittely, mutta niillä on kasautuva vaikutus vähemmistön syrjäytymisessä.

Tässä syntyykin konflikti oikeistolaisen maailmakuvan kanssa. Esimerkiksi Helsingin sanomien entinen toimittaja Matti Virtasen kutsuu tällaista uutta antirasismia ”Woke virukseksi”, joka rinnastetaan fasismiin koska ”molemmissa ääripäissä uskotaan, että ihonväri tai rotu on tärkeä asia.” Virtanen vaikuttaa olevan kykenemätön erottamaan järjestelmäkritiikin ihmisryhmän kritiikista, mikä saa hänet pitämään uutta antirasismia rasistisena. Mistä radikaali tulkintaero johtuu?

Oikeistolaisen maailmankuvan perustuu hierarkioitten puolustukseen, aiheuttaen konservatiiveissa pelon, että alistettujen ihmisoikeusvaatimukset ovat salajuoni, jolla pyritään kiipeämään hierarkian huipulle ja potkimaan siellä olijat alas.

Esimerkiksi Iltalehden toimittaja Sanna Ukkola kirjoittaa, että intersektionalismiin perustuva uusi antirasismi: ”jakaa ihmisiä ryhmiin oletetun uhriaseman perusteella. Mitä useampaan uhriryhmään henkilö kuuluu, sitä korkeammalla hierarkiassa hän on ja sitä enemmän puhevaltaa hänellä on. Alimpana ovat etuoiketuimmat ryhmät – pahnanpohjimmaisena valkoinen heteromies, jonka pitää kuunnella ja antaa tilaa marginalisoiduille ryhmille.”

”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa ei esiinny edellä mainittua hierarkisointia. Kirjan idea perustuu hierarkioiden murtamiseen. Sen mukaan koska Suomessa valtaväestö koostuu valkoisista, valkoiset määrittelevät ne raamit, joissa vähemmistöistä puhutaan ja silkalla lukumäärällään valkoiset hallitsevatkin keskustelua. Kirjassa esiintyvä Liban Sheikhin lause ”rasismin vastaisessa työssä auktoriteetin tulee olla vähemmistöillä” tarkoittaa, että se ryhmä, jota aihe koskee omakohtaisesti, pitäisi nostaa samalle tasolle kuin valtaväestö.

Tilan antaminen vähemmistöille onkin oikeistolaisille sama kuin vallasta luopumista. Mutta jos ei kannata valkoista ylivaltaa, onko se paha asia haluta jakaa valta vähemmistöjen kanssa?

Damon Linkerin intersektionalismin kritiikistä paljastuu mistä tulkintaero johtuu:  ”[intersektionalisuus] hajottaa ihmiset pieniin ryhmiin. Ajaen ihmiset toisiaan vastaan kilpailemaan siitä, kuka kärsii eniten sorrosta, kenellä on oikeus vaatia kunnioitusta ja katumuksenosoituksia muilta”. Lause perustuu oletukseen, että liberaali lainsäädäntö on samanlainen kaikille ihmisille, riippumatta taustasta, joten ihmisiä jo kohdellaan tasa-arvoisesti. Jos ihmisten eroja aletaan tunnustaa, kuten ”Rasismi, valta ja vastarinassa” ehdotetaan, liberaali yhteiskunta romahtaa barbarismiin. Mutta syrjintä on konkreettisesti totta, riippumatta laista. Tällöin liberaalien argumentti uuta antirasismia vastaan vaikuttaa todellisten faktojen tukahduttamiselta peitelläkseen yhteiskunnan hierarkioita.

Oikeistolaisten vetoomukset antirasismin rajoittamisesta vain yksilöllisten patologioitten vastustamiseen, jos silloinkaan, on nähtävä yrityksenä viedä huomio pois järjestelmäkritiikistä, koska rasistisia hierarkioita ei voida avoimesti puolustaa.

Oikeistossa vastustetaan turvallisen tilojen luomista, jota ”Rasismi, valta ja vastarinta” kirjassa kannatetaan. Se perustuu ”vähemmistöstressin” ratkaisemiseen. Vähemmistöstressi on kirjan mukaan ilmiö, jossa vähemmistön edustajan on kestettävä tämän identiteetin kyseenalaistamista päivittäin ja miettiä reagoiko hän niihin vai ei?

Turvallinen tila olisikin paikka, jossa vähemmistöjen edustajat voivat olla oma itsensä muitten vähemmistöjen kanssa. Joku voisi kysyä, miksi valkoiset eivät saa luoda tällaista tilaa itselleen, ilman että häntä kutsutaan rasisteiksi? Mutta sellaisia on jo olemassa, yhteiskunnissa, joissa valkoiset ovat enemmistö.

Turvalliset tilat noudattavat feministien ”tietoisuudenlisäämispiirejä”. Niissä naiset kaikkialla Yhdysvalloissa tajusivat, etteivät he olleet kokemustensa kanssa yksin. Yhteisen kokemuksen tiedostaminen loi pohjan kollektiiviselle poliittiselle toiminnalle. Kun sai puhua vapaasti ongelmista, pystyttiin myöskin keskustelemaan ratkaisuista.

Turvalliset tilat jatkavatkin tätä perintöä, eikä niitä tulisi nähdä keskuudessamme syntyvänä uutena rotuerotteluna. Kritiikin mukaan, jos jaamme ihmiset eri ryhmiin keskustelemaan, nämä kuplaantuvat ja alkavat vihata toisiaan. Kun ottaa huomioon, että viime vuoden massiivisissa BLM-protesteissa oli paljon valkoisia mukana, vaikuttaa siltä, ettei kritiikki ole perusteltu.

Lukemalla ”Rasismi, valta ja vastarinta”, huomaa että maailmassa on yhä sama konflikti: niitten joitten mielestä nykyiset yhteiskunnalliset hierarkiat ovat oikeutettuja ja niitten, jotka näkevät toisenlaisen maailman mahdolliseksi. Onkin ironista, että oikeistolaiset esittävät uuden antirasismin uhaksi demokratialle, mutta kiihkeimmät uuden antirasismin vastustajat ovat ryhtyneet monissa maissa demokraattisten instituutioitten vastaiseen hyökkäykseen.

Sami Eerola on 30-vuotias suomalaisbrasilialainen ääriliikkeitten tutkimukseen erikoistunut filosofian maisteri. Twitter: @eerolasami.