Teksti: Nelli Ruotsalainen*
Kuva: BP Miller/Unsplash
Toimittaja Arttu Seppänen ottaa valtakunnan mediassa tilaa kansainvälisenä naistenpäivänä sille, että hän kyseenalaistaa artisti Yeboyahin väitettä siitä, että suomalaisessa rap-skenessä on rasismia. Yeboyah on Rebekka Kuukan taiteilijanimi ja hän nosti Pyhimyksen rap-lyriikoiden sanoituksen rasismin esille, sillä Pyhimys on ehdolla Emma-gaalassa. Tämä vastine paneutuu Seppäsen esseeseen siitä positiosta, että olen valkoinen suomalainen, joka tekee väitöskirjatutkimusta valkoisuudesta ja feminismistä Suomessa. En ole rap-asiantuntija. Kirjoitan tätä, koska rasismin tuhoamiseksi valkoisten suomalaisten tulee Yeboyahin sanojen mukaan ”…kerääntyä keskustelemaan toistensa kanssa, että mitä me tehtäisiin tälle asialle [rasismille], josta toiset kärsivät.”
Suomessa valkoisilla suomalaisilla toistuu usein tendenssi häivyttää suomalaisten osallisuutta rasismiin korostamalla Suomen kansan “homogeenisyyttä”. Suomi ei ole koskaan ollut mikään irrallaan kelluva yhtenäinen kansallisvaltio. Suomen kansallisvaltio on rakennettu saamelaisten ja romanien alistamiselle ja sille, että Suomi on pyrkinyt pönkittämään asemaansa valkoisemmaksi omaksumalla länsimaalaisia, koloniaaleja hierarkioita. Lisäksi viimeaikainen tutkimus on tuonut tarkemmin ilmi suomalaisten ja Suomen osuutta erilaisten koloniaalinen siirtokuntien perustamisessa, sekä laajemmin kolonisaatiossa.
So You Wanna Talk About Race -kirjan julkaissut Ijeoma Oluo kirjoittaa, että rap on syntyny Länsi-Afrikkalaisen rytmisen tarinankerronan perinteestä. Tämä perinne pakotettiin nk. Yhdysvaltoihin transatlanttisen orjakaupan seurauksena ja se on pysynyt hengissä orjuuden kauhun, rotuerottelun ja systemaattisen valtion väkivallan läpi. Oluo kirjoittaa, että tämä musiikki on tuonut lohtua, toivoa, ja voimaantumista mustille amerikkalaisille ja se on muotoutunut bluesin, jazzin ja call- and -response:n kautta rapiksi. Oluo alleviivaa, että valkoinen Amerikka on systemaattisesti väheksynyt mustien amerikkalaisten musiikkia, kunnes valkoiset artistit ovat alkaneet imitoimaan sitä valkoisille yleisöille.
Kulttuurisella omimisella tarkoitetaan Oluon mukaan sitä, kun dominoivassa asemassa oleva kulttuuri omaksuu tai hyväksikäyttää toista, marginaalissa olevampaa kulttuuria. Yeboyah kritisoikin Instagram-storyssaan Pyhimystä juuri tästä lähtökohdasta: vallan epätasaisesta jakaantumisesta ja sen kerryttämisestä. On selvää, miksi Yeboyah on kyseenalaistanut juuri Pyhimyksen Emma-gaala -ehdokkuuden. Palkintoehdokkuudet ovat osa instituutiota, joka jakaa arvostusta ja kunnioitusta artisteille. Seppänen vertaa Pyhimyksen uran aiempien kappaleiden rasistisen kuvaston kyseenalaistamista siihen, miten Sinkkuelämää-sarjakaan ei välttämättä enää kestä päivänvaloa tämän päivän arvoista käsin tarkasteltuna. Vertaus Sinkkuelämää -sarjaan kuitenkin ontuu, sillä Sinkkuelämää ei pyöri enää primetime- aikaan telkkarissa ja sen esiintyjät eivät pokkaile Emmy-palkintoja vuonna 2021.
Kirjassaan Oluo tarkentaa, että kulttuurisessa omimisessa on harvoin kyse koko toisen kulttuuriin anastamisesta, vaan jostain tietystä osasta sitä. Olennaista tässä on se, että toisin kuin Seppänen antaa ymmärtää, kyseessä ei ole näennäisen viaton “lainaaminen” – lainaaminenhan pitää sisällään oletuksen palauttamisesta, velkaantumisesta ja koroista.
Mustat rap-muusikot eivät voi karistaa vuosisatoja kestänyttä sortoa, sen taakan siirtymistä sukupolvelta toiselle, sen vaikutuksia syrjintään työmarkkinoilla, asuntomarkkinoilla, ja oikeusjärjestelmissä – ja tämä sorto ja sen vaikutukset eivät ole vain Yhdysvalloissa vaikuttava ilmiö. Vuonna 2018 julkaistun Being Black in the EU -raportin mukaan Suomi on Euroopan syrjivin maa afrikkalaistaustaisia ihmisiä kohtaan. Viime vuonna julkaistussa Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä raportoitiin, että afrikkalaistaustaisille suomalaisille rasismi ja syrjintä ovat arkipäivää.
Oluo alleviivaa kirjassaan, että tämä ei tietkään tarkoita sitä, etteikö kuka tahansa saisi tehdä rap-musiikkia. On kuitenkin olennaista kiinnittää huomiota siihen, että valkoiset rap-muusikot voivat pukea rapin päälleen kuin esiintymisasun, mutta he voivat myös riisua sen koska vain. He voivat halutessaan räpätä vain valkoiselle yleisölle ja ratsastaa valkoisella etuoikeudella valtaviin myyntilukuihin. Oluo kysyy kirjassaan myös tärkeän kysymyksen, joka kiteyttää hyvin asetelman vastuuta ja kulttuurisesta omimisesta.
“Jos ainoa asia, jonka voit ottaa on se taide [rap] ja sen kanssa tulvan nautinnon, voiton ja tunnustuksen, mutta et voi ottaa yhtään sitä kipua, historiaa tai kamppailua, voitko tehdä niin rehellisesti, ja kutsua sitä rapiksi, jos lainkaan rakastat sitä?” (s. 141, käännös NR).
Oluon kysymys tarjoaa hyvän vastuksen Seppäsen pohdintaan siitä, miten voidaan “määritellä, mikä olisi se ihannetila ja konkreettiset toimet, joilla suomalaiset [valkoiset] rap-artistit ilmaisevat eksplisiittisesti tuntevansa hiphop-kulttuurin historian ja kunnioittavansa sitä”? Peilattuna Oluon kysymykseen, yksinkertaisimmillaan tämä vastaus voisi kuulua: luopua ottamastaan tilasta ja uudelleenjakaa kulttuurisella omimisella kerryttämänsä pääoma.
Keskustelu rasismista Suomessa ei myöskään edisty, jos se jatkuvasti suistetaan raiteiltaan löyhällä luokka-analyysilla. Luokkaerojen tasoittuminen ei ratkaisisi rasismia ja siksi ei ole mielekästä keskustella niistä irrallaan toisistaan. Keskustelu rasismista on siirrettävissä Yhdysvalloista Suomeen, ja sitä siirto- ja soveltamistyötä mustat ja ruskeat suomalaiset ja Suomessa asuvat henkilöt tekevät koko ajan. Siitä Yeboyhan Pyhimys-kritiikissä juuri oli kyse.
* Nelli Ruotsalainen on väitöskirjatutkija, joka tarkastelee tutkimuksessaa valkoisuutta ja antirasitista liittolaisuutta viimevuosien feministiaktivismissa Suomessa. Hänen tutkimuksensa on osa KNOWACT: Intersectional Border Struggles and Disobedient Knowledge in Activism -hanketta.
Aiheesta lisää:
Ylex: Yeboyah, Renaz ja Wekesa: Kali, Tyson Blu & Mahalia! We the People! 9.3.2021
Katso myös nämä hiphopista ja feminismistä:
Morgan, Joan : When Chickenheads Come Home to Roost: A Hip-Hop Feminist Breaks It Down (Simon & Schuster, 1999)
“Love Feminism, But Where’s My Hip-Hop: Shaping A Black Feminist Identity.” Colonize This! Young Women of Color on Today’s Feminism. eds. Daisy Hernandez and Bushra Rehman. Seattle: Seal Press, 2002. 85 – 95.
“Confronting and Changing Images and Representations of Black Womanhood in Rap Music.” Get It Together: Readings about African American Life. eds. Akua Duku Anokye and Jacqueline Brice- Finch. New York: Longman Publishers, 2003. 81-84.
Check It While I Wreck It: Black Womanhood, Hip-Hop Culture, and the Public Sphere, by Gwendolyn D. Pough, Northeastern University Press; First Edition edition (May 26, 2004), 256pp., ISBN-13: 978-1555536077
Home Girls Make Some Noise!: Hip-Hop Feminism Anthology, edited by Gwendolyn, D. Pough, Elaine Richardson, Aisha Durham, and Rachel Raimist. Parker Publishing Llc; 1st edition (March 15, 2007), 495pp., ISBN-13: 978-1600430107
Gwendolyn D. Pough: “What It Do, Shorty?: Women, Hip-Hop and a Feminist Agenda,” Black Women, Gender & Families:Women’s Studies and Black Studies Journal 1:2 (2007) 78-99.
The Hip Hop Wars: What We Talk About When We Talk About Hip Hop–and Why It Matters. Tricia Rose (2008).
The Stage Hip-Hop Feminism Built: A New Directions Essay Author(s): Aisha Durham, Brittney C. Cooper, and Susana M. Morris Source: Signs, Vol. 38, No. 3 (Spring 2013), pp. 721-737
Inka Rantakallio ja Heini Strand (toim.): Kuka kuuluu? – kirjoituksia hiphopista ja feminismistä (Kosmos, 2020)
Lähteitä antirasistisen työn tueksi, koonnut Kiia Beilinson ja Miia Laine toukokuussa 2020.
RASTER.FI 
1 Comment
Kommentointi on suljettu.