Somalialaistaustaisten naisten kokema rasismi kaupunkitilassa

Anu Isotalo

Oikeusministeriön viime vuonna teettämän selvityksen mukaan maahanmuuttajataustaisiin vähemmistöihin julkisissa tiloissa kohdistuva häirintä on Suomessa erittäin yleistä.[i] Somalialaistaustaisten helsinkiläisten kokemuksia tutkittaessa on havaittu erityisesti naisten kohtaavan kadulla tapahtuvaa, toistuvaa häirintää – nimittelyä, huutelua ja muuta asiatonta kohtelua.[ii] Vastaavat häirinnän kokemukset ovat tuttuja myös turkulaisille somalialaistaustaisille naisille. Tarkastelen kirjoituksessani heidän kertomuksiaan kaupunkitilassa kohdatusta rasismista ja siihen puuttumisesta. Tulkintani perustuvat haastatteluihin ja keskusteluihin Turussa asuvien naisten kanssa.[iii]

Islamiin, somalialaisuuteen ja pakolaisuuteen liittyvät virheelliset käsitykset ovat vaikuttaneet Suomessa asuvien somalien elämään 1990-luvulta alkaen, jolloin sadat turvapaikanhakijat saapuivat Suomeen sisällissodan runtelemasta Somaliasta.[iv] Somaleita kohtaan osoitettiin suurta – monesti eksotisoivaa – mielenkiintoa, mutta heihin heijastettiin myös muslimitaustaan, afrikkalaisuuteen, kulttuurisiin tapoihin ja Suomeen tulon syihin liittyviä epäluuloja ja vinoutuneita, osin täysin virheellisiä käsityksiä.[v] Heikosti taustoitetut mediakeskustelut synnyttivät kielteisiä mielikuvia, jotka elävät ja vaikuttavat edelleen somalialaistaustaisten kohtaamissa ennakkoluuloissa.[vi]

Suomessa musliminaisten kaupunkitilassa kohtaamaa rasismia – ja eritoten näihin tilanteisiin puuttumista – on edelleen tutkittu hyvin vähän. Pitkään Turussa asuneiden naisten kertomusten yhtäaikainen tarkastelu tuokin esiin paitsi häirinnän yleisimpien tekomuotojen toistuvuutta, myös häirinnän ajallista jatkuvuutta.

Rodullistaminen, rasismi ja kaupunkitila

Tarkoitan rodullistamisella tässä yhteydessä merkityksenantoa, jossa tiettyyn ryhmään ja siihen kuuluvaksi luokiteltuihin yksilöihin liitetään ulkonäön tai syntytaustan vuoksi muita ominaisuuksia, joita pidetään leimallisina ja pysyvinä.[vii] Rodullistaminen voi olla myös sukupuolittunutta ja kohdistua tästä syystä eri tavoin naisiin ja miehiin. Näkemyksissä, joiden mukaan tietyn näköiset tai tietyltä alueelta tulevat henkilöt ajattelevat, uskovat ja toimivat heille ominaisilla tavoilla, rodullistetaan ajattelumalleja, kognitiivisia kykyjä, kulttuuria ja/tai uskontoa.[viii]

Rasismi on ajattelua ja toimintaa, jossa rodullistamiseen yhdistyy hierarkia-ajattelu ja rodullistetun toisen alisteinen, arvottomampi asema.[ix] Kulttuurisessa rasismissa eli niin sanotussa uusrasismissa hierarkisointi kohdistuu kulttuurisiin tai uskonnollisiin piirteisiin. Islamofobialla tarkoitetaan islamiin ja muslimeihin suuntautuvaa rodullistamista, alempiarvoiseksi asettamista, vihaa ja uhka-ajattelua.[x]

Monesti rasismiin liittyy maantieteellistä reviiriajattelua ja ”toisiksi” luokiteltujen tilallista ulossulkemista. Naisten kaupunkitilassa kokemassa häirinnässä ja rasismissa risteävät tummaihoisuuteen, afrikkalaistaustaan, somalialaisuuteen, pakolaistaustaan ja islaminuskoisuuteen liitetyt alempiarvostavat ja ulossulkevat merkitykset. Rasistisen häirinnän ytimessä on väärintunnistaminen – tulkinta siitä, että häirinnän kohde on ”väärässä paikassa”.[xi] Tässä väärintunnistamisessa rakennetaan paitsi rodullistettua, ei-valkoista ja ulossuljettua ”toista”, myös länsimaista valkoisuutta, ”meihin” kuulumisen rajalinjoja ja tilallista valkoisuusnormia kaupunkitilassa.[xii]

Reviiriajattelu ja ulossulkeminen ilmenevät tietoisesti esitetyissä loukkaavissa sanavalinnoissa ja teoissa, mutta myös sellaisissa eleissä, hiljaisuuksissa ja katseissa, joiden loukkaavuudesta tekijä ei välttämättä ole erityisen tietoinen tai kiinnostunut.[xiii] Haastattelemani naiset kertoivat sanallisen häirinnän tilanteiden olevan välillä viikoittaisia, toisinaan niitä taas tapahtui harvemmin. Siihen, miten usein naiset häirintää kohtasivat, on todennäköisesti jollain tavoin vaikuttanut myös se, miten paljon, missä ja mihin aikaan he useimmiten liikkuivat julkisissa tiloissa.

Varautuminen jatkuvaan rasististen loukkausten mahdollisuuteen arjen ympäristöissä häiritsee tilallista kuulumisen tunnetta ja itselle merkityksellisten paikkojen tekemistä ja määrittelemistä ”omaksi”. Naisten kertomukset sanallistavat kuitenkin myös oman paikan ja osallisuuden puolustamista. Tilanteissa, joissa naiset ovat vastustaneet häirintää, he ovat usein vastustaneet myös reviiriajattelua ja tilallista ulossulkemista.

Vihamieliset katseet ja niiden kyseenalaistaminen

Epämiellyttävän katseen kohteeksi joutuminen on eräs somalitaustaisten naisten usein kohtaama häirinnän muoto. Kylmä tai avoimen vihamielinen tuijotus tietoisena siitä, että katseen kohde huomaa tuijottajan, on ollut ja on edelleen yleistä kaupunkitilassa.

Jotkut katseista tuntuvat naisten mukaan toisia selvemmin olettavan huiviin pukeutuneet naiset muslimimiesten alistuksen kohteiksi. Näihin katseisiin liittyi naisten kertomuksissa tietty ambivalenttisuus: ne saattoivat olla aggressiivisia ja vihamielisiä sekä naista että hänen oletettua uhriasemaansa kohtaan. Katseet vaikuttivat ikään kuin vastustavan ja puolustavan naista samanaikaisesti, ja tekivät sen loukkaavasti.

Katseissa ilmenevässä rasistisessa häirinnässä yhdistyivät myös stereotyyppiset rodullistavat käsitykset afrikkalaisuudesta suhteessa ”edistyneeksi” ja ”moderniksi” kuviteltuun valkoiseen länsimaalaisuuteen. Eräs haastateltava muotoili kokemuksensa katseen loukkaavuudesta toteamalla, että Somaliassa ”kukaan ei olisi katsonut mua niin kuin eläintä, tai kukaan ei tulisi katsomaan, millainen väri minulla on”.

Rodullistavan ja rasistisen katseen kohteena oleminen herätti kielteisiä tunteita ja halun saada tuijotus päättymään. Yksi naisten kuvaama suhtautumistapa oli käyttäytyä kuin he eivät huomaisi koko tuijotusta. Toinen tapa oli katsoa tuijottavaa henkilöä suoraan silmiin kunnes hän käänsi katseensa pois.[xiv] Vastakatse torjui paitsi tuijottamisen loukkaavuutta, myös ”toiseksi” asettamista ja tilallista ulossulkemista.

Eräs haastateltava pyrki useimmiten katsomaan häiritsijöitä takaisin mahdollisimman ystävällisesti. Hänen tavoitteensa oli tehdä aktiivista asennetyötä ja muuttaa mahdollisimman monen tuijottajan suhtautumista. Toinen nainen kertoi äskettäisestä tapauksesta, jossa valkoinen, todennäköisesti suomalaistaustainen mies oli tuijottanut häntä bussissa hyvin vihamielisesti. Vaikka nainen tuijotti takaisin vähintään yhtä vihamielisesti, mies ei kääntänyt katsettaan. Miehen lähtiessä bussista nainen tokaisi hänelle: ”Olenko mä sulle jotain velkaa?” Seuraavana päivänä nainen kohtasi saman miehen sattumalta uudelleen linja-autossa. Naisen reaktiolla oli ilmeisesti jotain vaikutusta miehen asennoitumiseen, koska tällä kertaa mies hymyili.

Sanallinen häirintä ja vastaansanominen

Naisten tekemää tulkintaa katseen loukkaavuudesta ja vihamielisyydestä vahvisti monissa tapauksissa yhtäaikainen sanallinen häirintä. Naiset kertoivat kohdanneensa rasistista puhetta useimmiten paikallisbusseissa, bussipysäkeillä, kadulla ja kaupoissa. Heidän mukaansa nuoret eivät kohdistaneet heihin niin usein kielteistä huomiota kuin aikuiset, usein hieman vanhemmat henkilöt. Monen nais- ja miespuolisen tekijän mainittiin myös olleen humalassa.

Yleisimpiä haastatteluajankohtana ja vielä nykyäänkin kuultuja sanallisia loukkauksia oli kehotus ”lähteä Afrikkaan” tai ”painua sinne mistä tulitkin”. Näihin puhetekoihin sisältyi usein n-sanan käyttöä tai muuta loukkaavaa nimittelyä. Myös solvaavat syytökset ”suomalaisten verorahojen” viemisestä ja ”sossun tuella elämisestä” olivat haastattelujen aikaan ja ovat edelleen hyvin yleisiä.[xv]

Tilanteissa, joissa oli mahdollisuus edes jonkinlaiseen tiedolliseen oikaisuun, naiset kertoivat vastustaneensa häirintää vastaamalla esimerkiksi ”en lähde täältä mihinkään, tämä on kotikaupunkini”, ”käyn töissä ja maksan veroja”, ”minulla on laillinen oikeus olla täällä”, ”olen Suomen kansalainen” tai ”minulla on sama oikeus yhteiskunnan palveluihin kuin sinullakin”. Ulkonäköön ja olemukseen keskittyvissä ala-arvoisissa solvauksissa ja nimittelyssä oli sen sijaan harvoin sellaisia elementtejä, joita olisi ollut mahdollista vastaavalla oikaisuperiaatteella kommentoida.

Ruokakaupassa ostoksia tekevät naiset olivat joutuneet häirinnän kohteeksi erityisesti silloin, kun heidän ostoskärryissään oli ollut paljon tavaraa. Eräs nainen kertoi keskustelussamme, että hänen perheensä on tästä syystä jo vuosia hoitanut viikon kauppa-asiat pienissä erissä. Toinen lapsesta saakka Suomessa asunut nainen totesi, että hänen miehensä hoitaa nykyään ruokakaupassa käynnin. Hän ei senhetkisessä elämäntilanteessaan jaksanut seistä kassajonossa kuuntelemassa solvauksia ja virheellisiä oletuksia ”sossun maksusitoumuksella ostelemisesta”.

Illan uutiset, elokuvat ja ajankohtaisohjelmat, joissa afrikkalaisiin, muslimeihin tai pakolaisiin liitettiin jotain kielteistä, heijastuivat suoraan seuraavana päivänä kuultuihin solvauksiin. Naiset, jotka liikkuivat paljon paikallisbusseilla, tiesivät aiempien kokemustensa pohjalta jo illalla varautua seuraavan aamun vihamieliseen kommentointiin bussissa tai bussipysäkillä. Jotkut naisista kertoivat näiden kokemusten vuoksi myös suosivansa yksityisautoilua aina kun se oli mahdollista välttääkseen häirinnän tuomaa psyykkistä kuormitusta.

Muslimitaustaan viittaava sanallinen häirintä kohdistui usein naisten huivin käyttöön ja siihen liittyviin rodullistaviin tulkintoihin. Näissä tulkinnoissa huivia pidettiin merkkinä musliminaisten alistamisesta, mikä oli selkeässä ristiriidassa häirintää kokeneiden naisten omien näkemysten ja kokemusten kanssa. Tutkimukseen osallistuneet naiset kertoivat myös terroristiksi nimittelystä ja siitä, miten heitä oli pidetty vastuullisina muualla tapahtuneista pommi-iskuista.

Madridin pommi-iskun (2004) jälkeen eräs haastateltava kertoi kuulleensa toistuvaa ”onko sulla pommi hameen alla?” -huutelua julkisissa tiloissa liikkuessaan. Kyllästyttyään jatkuvasti kieltämään kysymykseen sisältyvää väitettähän oli kyseenalaistanut näitä heittoja myös vastaamalla: ”Mee kauas, että et kuolisi tai haavoittuisi.” Toinen nainen kertoi joutuneensa heti Pariisin marraskuun 2015 pommi-iskua seuraavana päivänä tilanteeseen, jossa kadulla vastaan kävellyt mies nimitteli häntä vihaisesti ”saatanan terroristiksi”.

Terrorismisolvaukset ovat vakavia ja huolestuttavia esimerkkejä islamofobiasta suomalaisessa kaupunkitilassa. Naiset käsittelivät näitä hyökkäyksiä muun muassa selittämällä ne tekijän henkilökohtaisista ongelmista, tietämättömyydestä tai totaalisesta yksinkertaisuudesta johtuviksi.

Sivusta seuraamisesta vastarinnan vahvistamiseen

Naiset kertoivat useita esimerkkejä, joissa he olivat sanallisesti kommentoineet ja vastustaneet rasistista häirintää kadulla, kaupassa, bussissa ja bussipysäkillä. Suora sanallinen vastapuhe vaati usein hyvää kielitaitoa, mutta myös nopeaa reagointia sosiaalisessa tilanteessa.

Naisten mukaan häirintä vaikutti joskus perustuvan oletukselle häirinnän kohteena olevan naisen kielitaidottomuudesta ja kyvyttömyydestä puolustaa itseään sanallisesti. Tekijä saattoi näissä häirintätilanteissa reagoida yllättyneesti ja tuoda oletuksensa julki kuultuaan naisen nopean suomenkielisen vastauksen. Eräs suomea hyvin osaava nainen totesi pitävänsä häirinnän sanallista vastustamista nykyään suoranaisena velvollisuutenaan ajatellen myös niitä somalialaistaustaisia, joilla ei vielä ollut riittävää kielitaitoa puolustautua.

Vastakkainen toimintatapa oli yrittää välttää häiritsijän provosoimista olemalla hiljaa tai keskittymällä tilanteessa johonkin muuhun toimintaan. Jotkut naiset vastasivat sanalliseen häirintään käyttäytymällä kuin eivät olisi ymmärtäneet heihin kohdistunutta rasistista puhetta. Näissä tilanteissa syy vaikenemiseen saattoi olla pyrkimys vaientaa tekijä hiljaisuudella, mutta myös se, ettei tekijän loukkaavaan käytökseen maksanut vaivaa reagoida millään tavalla. Joskus saattoi käydä niinkin, että sopivat sanat tulivat mieleen vasta häirintätilanteen jälkeen.

Paikalla olijoiden puuttuminen häirintätilanteisiin oli naisten mukaan olematonta. Erityistä huomiota herättää se, että naisten kokema rasistinen häirintä oli ja on hyvin yleistä julkisissa liikennevälineissä ja bussipysäkeillä, joissa sen havaitsevat vaivatta myös muut matkustajat. Tapahtumaa todistaneet sivulliset eivät naisten mukaan yleensä tehneet mitään, millä olisivat ilmaisseet tekijälle tämän käytöksen sopimattomuutta. Sivulliset eivät myöskään osoittaneet epäsuoraa hiljaista tukea rasistisesti loukatulle henkilölle esimerkiksi katseilla, ilmeillä tai eleillä.

Nämä naisten kertomukset osoittavat kaupunkitilassa koetun rasismin olevan ryhmäilmiö. Se ei saa pääasiallista voimaansa yksittäisten henkilöiden toiminnasta, vaan sivustaseuraajien haluttomuudesta puuttua tilanteeseen tai kyvyttömyydestä tunnistaa osallisuuttaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan. Se, että paikalla olevat sivulliset käyttäytyvät kuin voisivat vetäytymällä ja vaikenemalla irtisanoutua tilanteesta, voimistaa häirinnän kokemusta.

Sivustaseuraajien passiivisuus mahdollistaa ”toisiksi” määriteltyjen ulossulkemisen ja epävirallisen rasistisen kontrollin kaupunkitilassa. Kun häirintään ei puututa, myös taustaoletus suomalaisen kaupunkitilan valkoisuudesta jää kyseenalaistamatta. Tulkitsenkin naisiin julkisissa tiloissa kohdistuvan rasismin erääksi tilallisen valkoisuusnormin ilmentymäksi, jonka purkaminen on välttämätöntä. Suomalainen kaupunkitila ei ole, normista huolimatta, valkoinen. On tärkeätä, että myös valkoisiksi määrittyvät ihmiset vastustavat rasismia tilannekohtaisesti arvioimallaan tavalla – sanoin, elein, katsein ja teoin.

Anu Isotalo on erikoistutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Teksti perustuu Sukupuolentutkimus-lehdessä vuonna 2016 julkaistuun artikkeliin.

 

Viitteet

[i] Oikeusministeriö (2016) “Usein joutuu miettimään, miten pitäisi olla ja minne olla menemättä”. Selvitys vihapuheesta ja häirinnästä ja niiden vaikutuksista eri vähemmistöryhmiin. Helsinki: Oikeusministeriö. Luettavissa osoitteessa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/76633

[ii] OSF (2013) Somalit Helsingissä. New York: Open Society Foundations.

[iii] Hyödyntämäni haastatteluaineisto koostuu kahdestakymmenestäviidestä 17–35-vuotiaan naisen teemahaastattelusta vuosilta 2003–2005. Suurin osa heistä oli 17–24-vuotiaita. Kuutta naista haastattelin kahteen kertaan. Haastattelut kestivät keskimäärin kaksi tuntia. Kaikki haastateltavat olivat syntyneet Somaliassa, ja suurin osa heistä oli muuttanut Suomeen 1990-luvulla, nuorin alle 4-vuotiaana. Haastateltavat olivat haastatteluhetkellä asuneet Suomessa 3,5–12 vuotta. Ks.Isotalo, Anu (2015) Mistä on hyvät tytöt tehty? Somalitytöt ja maineen merkitykset. Turku: Turun yliopisto. Luettavissa osoitteessa: http://www.doria.fi/handle/10024/113010

Tutkimushaastattelujen lisäksi olen viime vuoden aikana keskustellut rasismista kuuden aikanaan haastattelemani naisen kanssa. Keskusteluissa keskityimme erityisesti vuosien 2015–2016 aikaisiin häirintätilanteisiin julkisissa tiloissa. Ks. Isotalo, Anu (2016) Rasismi kaupunkitilassa. Tilallinen valkoisuusnormi ja somalialaistaustaisten naisten vastarinta. Sukupuolentutkimus – Genusforskning 29(4), 7–21.

Haastattelujen ja keskustelujen erilainen toteutustapa ja laajuus eivät mahdollista yksityiskohtaista vertailevaa ajallista analyysia häirinnän tekotavoista tai siitä, milloin häirintää on ollut enemmän ja milloin sitä on ollut vähemmän – vaikka tällaisistakin eroista naiset keskusteluissa mainitsivat.

[iv] Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa Keskinen, Suvi, Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino & Nuorisotutkimusverkosto, 25–32. Luettavissa osoitteessa: http://kauppa.vastapaino.fi/search.php?search=en+ole+rasisti#!product_id=9789517684620

Mubarak, Yusuf M., Nilsson, Eva & Saxén, Niklas (2015) Suomen somalit. Helsinki: Into.

[v] Ajattelutavat, joissa Afrikka tuotetaan takapajuisena periferiana ja sieltä muuttaneet ihmiset jonain hierarkisesti toisina, uusintavat myös kolonialistista rasistista merkityksenantoa. Suomessa kolonialismin ja rasismin kytkökset tavattiin kuitenkin pitkään sivuuttaa sillä perusteella, että Suomella ei ole siirtomaamenneisyyttä.

Tästä huolimatta Suomi on osallinen ”toisia” koskeviin kolonialistisiin ajattelutapoihin ja valtasuhteisiin, jotka vaikuttavat edelleen asenteissa, populaarikulttuurissa, kulutuskäyttäytymisessä ja globaaleissa kauppasuhteissa (Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (2007) Suomiko toista maata? Teoksessa Kuortti, Joel, Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.), Kolonialismin jäljet. Keskustat, periferia ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus & Helsinki University Press, 105–118).

Esimerkiksi ruokatavaroita tuotetaan Suomeen edelleen alueilta, joiden elinkeinorakenne yksipuolistettiin siirtomaa-aikana vastaamaan siirtomaavallan kulutustarpeita. Yksipuolinen elinkeinorakenne on edelleen eräs merkittävä entisten siirtomaiden köyhyyttä ja taloudellista haavoittuvuutta selittävä tekijä.

Afrikasta Suomeen suuntautuvalla muuttoliikkeellä on myös kolonialistinen historiansa, mikä on olennaista ymmärtää Somalian kaltaisen 1960-luvulla siirtomaahallinnosta itsenäistyneen, pitkään sisällissotaan ajautuneen valtion kohdalla.

[vi] Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa Keskinen, Suvi, Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino & Nuorisotutkimusverkosto, 25–32. Luettavissa osoitteessa: http://kauppa.vastapaino.fi/search.php?search=en+ole+rasisti#!product_id=9789517684620

Raittila, Pentti (2009) Journalismin maahanmuuttokeskustelu: hymistelyä, kriittisyyttä vai rasismin tukemista? Teoksessa Keskinen, Suvi & Rastas, Anna & Tuori Salla (toim.) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino & Nuorisotutkimusverkosto, 67–75. Luettavissa osoitteessa: http://kauppa.vastapaino.fi/search.php?search=en+ole+rasisti#!product_id=9789517684620

[vii] Miles, Robert (1994) Rasismi. Tampere: Vastapaino. Suomentaneet Antero Tiusanen & Juha Koivisto.

[viii] Puuronen, Vesa (2011) Rasistinen Suomi. Helsinki: Gaudeamus.

[ix] Miles, Robert (1994) Rasismi. Tampere: Vastapaino. Suomentaneet Antero Tiusanen & Juha Koivisto.

[x] Allen, Chris (2010) Islamophobia. Farnham: Ashgate.

[xi] Ahmed, Sara (2000) Strange Encounters. Embodied Others in Post-Coloniality. London: Routledge.

[xii] Keskinen, Suvi, Näre, Lena & Tuori, Salla (2015) Valkoisuusnormi, rodullistamisen kritiikki ja sukupuoli. Sukupuolentutkimus – Genusforskning 28(4), 2–5.

Seikkula, Minna (2015) Rodullistavien rajanvetojen kyseenalaistaminen rasismin kohteeksi joutuvien blogiteksteissä. Sukupuolentutkimus – Genusforskning 28(4), 20–31.

Sullivan, Shannon (2006) Revealing Whiteness. The Unconscious Habits of White Privilege. Bloomington: Indiana University Press.

[xiii] Essed, Philomena (1991) Understanding Everyday Racism. An Interdisciplinary Theory. Newbury Park: Sage.

Listerborn, Carina (2011) Den våldsamma integreringen. Muslimska kvinnor i offentliga rum. Teoksessa Listerborn, Carina, Molina, Irene & Mulinari, Diana (toim.) Våldets topografier. Betraktelser över makt och motstånd. Stockholm: Bögförlaget Atlas, 261–285.

[xiv] hooks, bell (1992) Black Looks. Race and Representation. Boston, MA: South End Press.

[xv] Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa Keskinen, Suvi, Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino & Nuorisotutkimusverkosto, 25–32. Luettavissa osoitteessa: http://kauppa.vastapaino.fi/search.php?search=en+ole+rasisti#!product_id=9789517684620

Mubarak, Yusuf M., Nilsson, Eva & Saxén, Niklas (2015) Suomen somalit. Helsinki: Into.