Milloin tarkoitus pyhittää tutkimuskeinot?

Niko Pyrhönen

Viime aikoina on käyty keskustelua peitetarinan käyttämisestä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Viimeisin suurta huomiota herättänyt tapaus liittyy brittiläisen HOPE not hate -verkoston syyskuussa 2017 julkaisemaan tutkimukseen yhdysvaltaisesta äärioikeistosta ja uusnatseista. Tutkimusraportissaan ”My year inside the international alt-right” 25-vuotias ruotsalainen maisteriopiskelija Patrik Hermansson kertoo soluttautuneensa väkivaltaisen äärioikeiston pariin esiintymällä sananvapausloukkauksista graduaan tekevänä Erik Hellberginä, joka sympatisoi uusnatsismia ja on huolissaan ”arjalaisen rodun” puhtaana säilymisestä.

Hermansson haastatteli uusnatsien johtohahmoja piilottamalla vaatteisiinsa kameroita, mikrofoneja ja nauhureita, houkutellen haastateltavansa kertomaan avoimesti valkoisesta ylivallasta, väkivaltaisen vallankumouksen ihannoinnista ja suunnitelmistaan koskien etnisten vähemmistöjen joukkosiirtoja ja -murhia.

Hermansson ja HOPE not hate saivat molemmat tapauksesta paljon näkyvyyttä; mm. New York Times julkaisi syyskuussa tarinasta pitkän artikkelin. Kriittisestäkin tutkimuspositiosta käsin toimintamalli herättää paljon kysymyksiä, ja monet tutkijat ovatkin nostaneet esiin merkittäviä ongelmia Hermanssonin ja HOPE not haten toiminnassa (myös The Atlantic). Onko rasistijärjestöön soluttautuminen kestävä tutkimusstrategia?

Sosiaalitieteissä on pitkä ja arvostettu osallistuvan havainnoinnin tutkimustraditio, jonka puitteissa erityisesti etnografit ovat toimineet osana tutkittavaa yhteisöä, osallistuen arkeen ja juhlaan, rituaaleihin ja rutiineihin. Osallistuva havainnointi on varsin työläs, pitkäjännitteinen ja resurssi-intensiivinen tutkimusote, jolla saatuihin tuloksiin on historiallisesti liittynyt monia luotettavuusongelmia. Läsnäolollaan tutkija väistämättä vaikuttaa tutkimuskohteeseensa, toisinaan tietämättään yllyttäen tutkittaviaan esittämään kulttuuriaan aivan toisin, kuin mitä ilman tutkijan läsnäoloa tapahtuisi. Tunnetuin tapauksista lienee antropologian kaanoniin kuuluva Margaret Meadin 1928 julkaisema samolaisten alkuperäiskansojen seksuaalisuutta käsittelevä tutkimus. Osallistujat keksivät päästään juksata Meadia kehittelemällä mielikuvituksellisia seksuaalisen käyttäytymisen repertuaareja, jotka Mead julkaisi sellaisenaan. Nykyään Meadin tutkimuksen antama varoittava esimerkki on keskeinen osa sosiaalitieteiden kandiopintoja ympäri maailman.

Meadin tapauksessa huomionarvoista on myös se, että tutkittavilla ei ollut edes mitään erityistä syytä johtaa Meadia harhaan – se oli vain hauskaa. Kuinka siis välttää tutkijana huijatuksi tuleminen, etenkin tapauksissa, joissa tutkittavan yhteisön intresseissä voidaan olettaa olevan tarkoituksellinen väärän informaation antaminen tutkijalle? Joidenkin tutkijoiden ratkaisu haasteeseen on ollut esiintyä jonain muuna kuin tutkijana, esimerkiksi osana tutkittavaa yhteisöä. Tällainen ”underground” tai ”rogue” sociologist -tutkimusote on saanut paljon kyseenalaistakin mainetta, erityisesti sellaisen tutkimuksen parissa, joka käsittelee ”alamaailmaksi” leimattuja ilmiöitä, kuten seksityötä ja huumekauppaa (esim. Huphreys 1975; Venkatesh 2013).

Tutkimuskohteen tarkoituksellisen harhaanjohtamisen on tyypillisesti katsottu rikkovan tutkijan etiikkaa. Yliopistojen ja konsortioiden tutkimuseettiset lautakunnat, joiden merkitys on tasaisesti kasvanut erityisesti anglo-amerikkalaisella tutkimuskentällä, antavat äärimmäisen harvoin lupia tutkimussuunnitelmille, joita määrittää tällainen tarkoituksellinen harhaanjohtaminen. Aika-ajoin julkaistaan kuitenkin tutkimuksia, joissa tutkimuseettisten lautakuntien lausunnot on joko ohitettu tai niitä ei ole lainkaan pyydetty.

Keskeiset ongelmat peitetarinan käyttämisessä, Hermanssonin tapauksessa ja yleisemminkin, voidaan jakaa institutionaalisiin, moraalisiin ja käytännön ongelmiin. Mitä institutionaalisiin tulee, HOPE not hate kertoi oma-aloitteisesti ohittaneensa eettiset lautakunnat siksi, että vihreää valoa ei olisi kuitenkaan näytetty. Järjestöstä todettiin, viitaten useampaan lautakuntien kyseenalaiseen päätökseen, että monta tärkeää tutkimusta on jäänyt tekemättä liian tarkan eettisen seulonnan vuoksi.

Institutionaalisia kysymyksiä mielenkiintoisempi pohdinta koskee asian moraalista ulottuvuutta. Suurin osa keskustelijoista Twitterissä pohti, onko oikein huijata tutkittaviaan ylipäänsä milloinkaan? Ja sikäli kun on, milloin tarkoitus pyhittää keinot? Tämä nettikeskustelu oli, ymmärrettävistä syistä, paitsi hyvin emotionaalisesti latautunutta, myös varsin poteroitunutta. Keskustelijat ottivat kantaa yhtäältä rehellisyyden ja puolueettoman tieteen puolesta, toisaalta rasismia vastaan taistelussa nähtiin tarpeelliseksi myös vastata tuleen tulella.

Ovatko Hermanssonin ja HOPE not haten saamat moitteet aiheellista kritiikkiä tieteen integriteetin puolesta, vai kateellisten ”väärin sammutettu” -huutelua?

Huomattava osa keskustelua liikkui sinänsä kiinnostavalla filosofis-abstraktilla tasolla. Siitä on kuitenkin erittäin hankala löytää mitään operationalisoitavia ohjenuoria tutkijalle, joka kipuilee erittäin käytännöllisen ja konkreettisen kysymyksen parissa: ”Milloin saan tai voin kertoa itsestäni epätosia asioita x ja y tutkittavilleni?”

Tämä asian käytännöllinen puoli jäi askarruttamaan monia tutkijoita, mukaan lukien itseäni. Onko tosiaan järkevää lähteä punnitsemaan sitä, milloin tarkoitus oikeuttaa keinot? Ehkä vastuullisen tutkijan tulisikin ennemmin kysyä, oikeuttaako lopputulos keinot? Tällöin tutkimuseettinen keskustelu olisi mahdollista siirtää koskemaan yksittäisiä tutkimuksia ja niiden kulloistakin kontekstia.

Hermanssonin tapauksessa tuntuu vaikealta uskoa, että saavutettu hyöty oli haittoja suurempaa. Ensinnäkin äärioikeiston tutkimiseen liittyy aina joko enemmän tai vähemmän vaaroja – huomattava osa tutkijoista saa säännöllisesti tappo- ja raiskausuhkauksia. Yhtäältä yksittäisen hermanssonin toiminta tuskin muuttaa tätä asian tilaa kovin merkittävästi, ja Hermansson vaikuttaisi itse selvinneen hankkeesta ehjin nahoin. Toisaalta tapauksen erityisesti äärioikeiston parissa saama raivoisa julkisuus tekee uusnatsien lähestymisen tutkijapositiosta käsin kiistatta vaarallisemmaksi. Tämän porukan mahdollinen pyrkimys ”kostaa petturuus” seuraavalle sattumanvaraiselle ”valehtelijatutkijalle” ei toki ole suoraan Hermanssonin vastuulla. On silti todettava, että Hermanssonin tapa käyttää peitetarinaa voi motivoida uusnatseja tällaiseen reaktioon, sekä legitimoida äärioikeiston tutkijoihin kohdistuvaa väkivaltaa ja uhkauksia laajemminkin.

Väkivallan ja uhkausten lisäksi toinen olennainen huomio liittyy validin tiedon saamisen helppouteen ja mahdollisuuteen. Monella yhteiskuntatieteellisellä alalla ei toki ole perusteltua odottaa tutkijalta pyrkimystä puhtaaseen objektiivisuuteen, ja merkittävä osa tutkijoita onkin tavalla tai toisella myös aktivisteja. Kuitenkin mitä laajemmin tutkijuus ymmärretään sellaiseksi positioksi, josta käsin ei valehdella, sitä helpompaa ja hedelmällisempää on tutkijana lähestyä erilaisia ala- ja vaihtoehtokulttuureita. Olipa tutkimuskohteesta mitä mieltä tahansa, tutkijan etiikkaan ja solidaarisuuteen muita tutkijoita kohtaan tulisi liittyä sitoutuneisuus siihen, että muiden tietotyöläisten toimintaa ei omalla tutkimuksella vaikeuteta lisää. Ainakaan suotta.

Valehteliko Hermansson siis tutkittavilleen aiheetta? Asiaa voidaan miettiä ainakin kahdelta kantilta. Ensinnäkin, ottaen huomioon, että äärioikeistosta ja uusnatseista on tehty paljon arvokasta tutkimusta ilmankin valheita (esim. Puuronen 2001; Jacques & Wright 2015), on kysyttävä, miksi tämä etnografia oli tarpeen perustaa huijaukselle. Myös omassa oikeistopopulismia käsittelevässä tutkimuksessani olen saanut huomattavan määrän arvokasta aineistoa kertomalla kysyttäessä haastateltavilleni hyvin suoraan omasta positiostani ja agendastani.

Usein avoimen informanttisuhteen muodostamiseen riittääkin halu ymmärtää haastateltavan ajatusmaailmaa, olipa se kuinka vastenmielinen tahansa. On toki ymmärrettävää, että uusnatsien tapauksessa voi herätä kysymys siitä, onko oikein hiljaisuudellaan myötäillä ja legitimoida väkivaltaista ajatusmaailmaa. Tästä näkökulmasta on kuitenkin vielä enemmän väärin esittää sympatiaa ja ihailua, ja siten aktiivisesti kannustaa tutkimuskohteita toimimaan ja ajattelemaan uusnatseina.

Ehkä merkittävin näkökohta Hermanssonin tapauksessa koskee kuitenkin tutkimuksen tuloksia. Kuten underground sosiologian parissa usein, myös Hermanssonin kohdalla saavutukset eivät välttämättä liity lainkaan itse tutkimustuloksiin, vaan lähinnä mediaseksikkään tutkimusraportin luomiseen. Tutkimuksen popularisoitavuus ja tietoisuuden nostaminen on toki tärkeää sekin, mutta kuinka uutta tietoa Hermansson lopulta onnistui kaivamaan? Lopulta Hermanssonin tutkimuksen tulokset ovat varsin laihoja. Raportti osoittaa, että natsit ovat juuri niin natseja, taktisia, strategisia, väkivaltaisia ja verkostoituneita, kuin miltä he julkisen keskustelun ja aiemman tutkimuksen valossa vaikuttavatkin.

Niko Pyrhönen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuksen keskuksessa CEREN:ssä.