Taidekentän valkoisuudesta dekolonisaation mahdollisuuksiin

Raster-blogin Suvi Keskinen vieraili #StopHatredNow-tapahtumassa

Antirasistinen interkulttuurinen tapahtuma #StopHatredNow valtasi Kansallisteatterin Lavaklubin kolmeksi päiväksi toukokuussa 2017. Tapahtuman tavoitteena oli lisätä taidekentän monimuotoisuutta. Yleisö sai seurata ja osallistua ohjelmaan, joka sisälsi luentoja, paneelikeskusteluja ja workshopeja. Ilta-ohjelmasta löytyi myös musiikkia ja teatteria. Toista kertaa järjestettävän tapahtuman toteutti löyhä verkosto, johon kuuluivat UrbanApa, Kulttuuria kaikille -palvelu, Kulttuurikeskus Caisa, Interkult, Aalto-yliopiston ViCCA / CuMMA, Zodiak – Uuden tanssin keskus, ArtsEqual, Kansallisteatterin Lavaklubi sekä Ruskeat Tytöt.

Tapahtuman ideoija ja taiteellinen johtaja yhteistyössä UrbanApa, Kulttuuria kaikille -palvelu, Kulttuurikeskus Caisa, Interkult, Aalto-yliopiston ViCCA / CuMMA, Zodiak – Uuden tanssin keskus, ArtsEqual, Kansallisteatterin Lavaklubi sekä Ruskeat Tytöt. Sonya Lindfors kertoo toiminnan lähteneen liikkeelle henkilökohtaisesta kokemuksesta: ”Olen työskennellyt taiteen kentällä monessa eri instituutiossa ja kokemukseni rodullistettuna taiteilijana on että nämä kysymykset ovat tosi uusia. Ei ole työkaluja ja ihmiset hämmentyvät. Olen myös kiinnostunut keskustelemaan rakenteista ja ajattelen että muutoksen pitää lähteä muualta kuin yksittäisestä taiteilijasta”. Tarve yhteistyöhön lähti myös havainnosta, että rasisminvastaista ja kulttuurienvälistä työtä tehdään monella taholla Helsingissä, mutta tapahtumat jäävät usein irrallisiksi ja niiden vaikutus lyhytaikaiseksi. Yhdistämällä resurssit ja etsimällä yhteistä nimittäjää eri näkökulmista lähteville toimijoille pyrittiin järjestämään suhteellisen kevyesti monipuolista ohjelmaa ja tilaisuus kokoontua yhteen. Tapahtuman sijoittaminen Kansallisteatteriin oli itsessään poliittinen ele, joka haastoi taidealan toimijoita pohtimaan omia instituutioitaan ja käsityksiä taiteesta.

Vuotta aiemmin järjestetty vastaava tapahtuma kohdistui yleisesti rasisminvastaisuuteen, mutta tänä vuonna huomio päätettiin suunnata taidekenttään ja kulttuurialan toimintaan. Kolmen päivän aikana käsiteltiin taiteeseen ja sen instituutioihin liittyviä keskeisiä kysymyksiä: millaisia valtajärjestyksiä ajatuksiin hyvästä tai oikeasta taiteesta liittyy, miten representaatiot muokkaavat kuvaamme todellisuudesta, miten taiteen apurahajärjestelmät tai taidealan opetus ylläpitävät valtajärjestelmiä ja – toisaalta – miten voidaan ajatella uusiksi näitä käytäntöjä ja muuttaa tottumuksia.

Sonya Lindfors painottaa rodullistamiseen liittyvien ongelmien olevan rakenteellisia, minkä takia niitä on usein vaikea havaita ja niihin puuttuminen on hankalaa. Jotta muutos voisi tapahtua, taidealan instituutioiden itsensä pitäisi ottaa ongelmat käsittelyyn ja löytää työkaluja tähän. ”Asiat ovat kyllä muuttuneet kymmenessä vuodessa mutta ollaan vielä kaukana siitä, että nämä asiat olisi asetettu keskiöön. Jatkuvasti ajaudutaan myös keskustelemaan taiteen vapaudesta: esimerkiksi johonkin rasistiseen ja misogyyniseen esitykseen ei (muka) voida puuttua koska on tämä taiteen vapaus. Jo puhe taiteen vapaudesta sisältää ideologisen lähtökohdan, jossa tietyn kaanonin taide ja tietynlaiset kehot ovat keskiössä ja heillä on se vapaus”, Lindfors toteaa. Tätä kautta hämärtyy myös ajatus siitä, keitä pitää suojella:

taiteen vapaudesta puhumalla tuetaan etuoikeutettujen ryhmien mahdollisuuksia yhä edelleen päättää mikä on tärkeätä ja vältellään puuttumista loukkaaviin tekoihin.

#StopHatredNow onkin luonteeltaan work-in-process tyyppinen tapahtuma, joka muuttaa muotoaan tilanteen ja tarpeiden mukaan. Lindfors näkee viimeaikaisten taidekohujen tehneen näkyväksi, että maailma on monimutkainen ja monikulttuurinen. Esimerkiksi keskustelut Pekka Jylhän kuollutta pakolaislasta kuvaavasta veistoksesta tai saamelaiskulttuurin appropriaatiosta Kiasman hankkimassa teoksessa osoittavat, ettei taideinstituutioissa ole vielä täysin herätty yhteiskunnan muuttumiseen. ”Tunnistan sen ajatusmallin että olisivatpa asiat helppoja: let’s make art great again. Jotkut kokevat, että silloin kun oli vain tällaista valkoista eurooppalaista taidetta, niin olipa helppoa. Mutta näen että tämä on suunta mihin maailma on menossa. Joku voi tulla viime tingassa – mutta haluatko olla se joka tulee viime tingassa”, Lindfors kysyy.

Toisin ajatteleminen ja prekaarit olosuhteet

Kävin seuraamassa osaa tapahtuman ohjelmasta ja nostan tässä esiin joitain mieleeni jääneitä ajatuksia käydyistä keskusteluista. Yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta taidekenttään keskittyvä tapa käsitellä rodullistamista ja valkoisuutta tuntui tuoreelta. Samalla se mahdollisti esimerkiksi konkreettiset pohdinnat apurahajärjestelmistä ja vallan jakautumisesta taidekentällä. Aluksi kuitenkin koin aiheen vähän turhankin rajatuksi kuunnellessani esityksiä jotka oli otsikoitu: mikä tekee taiteesta taidetta? Ajattelin että ehkä taiteentutkija osaisi kommentoida näitä juttuja paremmin. Hetken päästä huomasin kuitenkin keskustelujen kiertyvän tuttuihin teemoihin kolonialismista, valkoisuudesta ja intersektionaalisuudesta. Siinä vaiheessa kun päästiin dekolonisaatioon ja toisten tarinoiden kertomiseen olin jo unohtanut korkeakulttuurisen vieraannutuksen häivähdykset. Mikä tekee taiteesta taidetta? Representaatio, estetiikka ja normit.

Tapahtuman aloitusluennossa Max Ryynänen Aalto-yliopistosta kuvasi pitkää historiallista kaarta, jonka kuluessa taiteen ja ajattelun ihanteeksi tuli irtautuminen ruumiillisuudesta ja universaaliuden tavoite. Ryynänen paikansi tällaisen ajatustavan vaiheita antiikin Kreikasta ja kristinuskon alusta renessanssin aikakauteen. Hän korosti, ettei ihanteen kehittyminen juuri Euroopassa ollut sattumaa. Kun orjat tekivät raskaat työt ja naiset huolehtivat kotitaloudesta, joutilas valkoinen yläluokan mies saattoi käyttää aikaansa filosofiseen ajatteluun ja taiteen tekemiseen.  Hänelle oli sallittua ohjeistaa muita siinä, miten parhaiten elää elämää, ja häntä kuvattiin jumalallisuuden ja lahjakkuuden yhdistäväksi ”neroksi”. Universaaliksi kuviteltu ja ajattelijan ruumiillisuuden sivuuttava ihanne peitti näkyvistä sen, että mahdollisuus asettua tietäjän tai taiteilijan paikalle oli rajattu vain tietynlaisen ruumiin ja sosiaalisen aseman omaaville ihmisille.

Millaista historiallista tarinaa kerromme ja onko lineaarinen tapa kuvata tapahtumia ainoa mahdollinen? Kuraattori Giovanna Esposito Yussif herätteli pohtimaan, missä määrin lineaariset ymmärrykset kolonialismista ja historiasta ovat hyödyllisiä. Jälkikoloniaali näkökulma on usein kuvannut kolonialismia päättyneenä aikakautena. Siirtomaiden itsenäistyminen jakaa ajan kahtia: aikaan ennen ja jälkeen kolonialismin. Sen sijaan ajatus vallan koloniaalisuudesta (coloniality of power) ja sen purkamisesta (decoloniality) lähtee siitä, että globaalit valtasuhteet eivät ole muuttuneet ratkaisevasti siirtomaavallan purkautumisen jälkeen, vaan kolonisaatio jatkuu taloudellisten suhteiden, tiedontuottamisen, kulttuurisen vuorovaikutuksen ja politiikan alueilla. Yussif painotti että kolonisaation purkamisessa on kyse käytännöistä ja muutoksesta, joka sisältää uudelleen ajattelun vaatimuksen. Hän otti esimerkiksi Meksikon, jossa itsenäistymisestä huolimatta infrastruktuuri ja valtiolliset hallinnan tavat seuraavat kolonialistisia malleja. Kolonisaatiossa on siis kyse jatkuvasta prosessista, eikä kertomus siirtomaavallasta vapautuneesta valtiosta auta ymmärtämään nykytilannetta tai muuttamaan käytäntöjä.

Suuntautuminen tulevaisuuteen on tärkeä osa kolonisaation purkamista: miten ja millaisia toisenlaisia kuvitelmia, näkemyksiä ja moninaisuuksia taide voi olla luomassa?

Giovanna Esposito Yussif esitti että taiteentekijöiden on tärkeätä katsoa kriittisesti omia työkäytäntöjään ja ajatustapojaan. Ei riitä että puhutaan dekolonisaatiosta, intersektionaalisuudesta tai imperialisminvastaisuudesta, vaan on myös seurattava millaisissa olosuhteissa ihmiset työskentelevät ja ketkä taiteenkentälle ylipäänsä pääsevät työskentelemään. Kulttuurialalla vallitsevat prekaarit työolosuhteet eivät ole irrallaan dekolonisaation vaatimuksista, vaan toisenlaisten kuvitelmien ja moninaisuuksien taide edellyttää muutoksia työoloissa ja taidekentän toimijoiden kokoonpanossa. Yussif korosti muutoksen tapahtuvan kollektiivisesti ja kehotti rakentamaan yhteistä toimintaa tilanteen muuttamiseksi. Voi ajatella että #StopHatredNow -tapahtuma oli yhdenlainen vastaus Yussifin kysymyksiin siitä, miten rakentaa solidaarisuutta ja kokoontua yhteen: miten voidaan luoda prosesseja joissa uudenlaista ajattelua ja käytäntöjä kehitellään? Samalla tapahtuma teki näkyväksi monia sukupuolittuneita ja rodullistettuja valtasuhteita ja ristiriitoja, joita solidaarisuuden ja liittoutumien rakentamiseen sisältyy.

Kauneudesta ja toisten kertomista tarinoista

Ohjaaja-käsikirjoittaja Pauliina Feodoroff jatkoi keskustelua siitä, miten taidetta voi tehdä toisenlaisista lähtökohdista: millaista taide on jos se ei perustu koloniaalin ajan malleille, joiden keskellä elämme? Feodoroff etsi lähtökohtia omasta taustastaan ja koltansaamelaisesta kulttuurista, josta puuttuu taiteen käsite mutta kauneudella on keskeinen merkitys. Kaikki pitää tehdä kauniisti ja kauneus liittyy arkipäiväiseen olemiseen. Taiteilijaksi ei nimetä itseään vaan taiteilijaksi kutsuminen on tunnustus muiden taholta. Feodoroff alkoi kutsua itseään taiteilijaksi vasta siinä vaiheessa, kun huomasi oman työtapansa eroavan juristien, tutkijoiden ja monien muiden ihmisten tavoista, joiden kanssa hän teki yhteistyötä.

Millaista on kasvaa toisten ihmisten sinusta kertomien tarinoiden keskellä ja niellä oma tarinansa? Pauliina Feodoroff kuvasi saamelaisten ja monien muiden koloniaalin vallan keskellä elävien vähemmistöjen suhdetta valtavirran tarinoihin pohtimalla, miten valtaapitävät haluavat kertoa vain oman tarinansa ja kaikkien pitäisi tyytyä siihen. Tuo tarina herättää vastustusta ja vihaa, koska sen muoto ja päähenkilöt eivät tunnu omilta. Sitä ei voi välttyä kuulemasta, vaikka peittäisi korvansa. ”Tarina on väärennös, mutta silti se on muiden mielestä totuus. Mitä vanhemmaksi elää, sitä pidempään on uinut toisten kertomissa ja määrittelemissä tarinoissa. Tekeekö se sinusta ihmisenä kevyen – kuin lumihiutale?”, Feodoroff kysyi.

Myös Giovanna Esposito Yussif muistutti tarpeesta pohtia tiedontuottamisen rakenteita, kun puhutaan dekolonisaatiosta käytäntönä. Esimerkiksi oppilaitoksissa näitä rakenteita edustavat opetussuunnitelmat, jotka ovat hyvin länsikeskeisiä. Eurooppa haluaa ajatella itseään kaiken keskuksena ja Suomen kaltaisilla alueilla, jotka ovat kamppailleet päästäkseen osaksi länsimaalaisuutta, on erityinen tarve osoittaa kuulumisensa tuohon keskiöön. Suomessa on monia tarinoita ja historioita, joita ei päästetä osaksi taidekenttää. Jotta näille tarinoille voitaisiin tehdä tilaa, on muutettava taidealan toimintamalleja ja reunaehtoja.

Sen sijaan että eläteltäisiin absurdeja ajatuksia ”äänen antamisesta” toiselle, on parempi katsoa itsekriittisesti omaa toimintaansa ja kuunnella jo läsnä olevia ääniä.

Kuten #StopHatredNow -tapahtuma osoitti, hiljennetyt vähemmistöt ja rodullistetut ryhmät osaavat itse puhua puolestaan ja tekevät sitä jatkuvasti.

Yussif halusi kyseenalaistaa usein esitettyjä ajatuksia “vaihtoehtoisista” kulttuureista tai historioista. On ikään kuin olemassa normaali historia ja sitten vaihtoehto sille. ”Mutta kenelle tässä on kyse vaihtoehdosta? Tällainen puhe on episteemistä väkivaltaa niitä (meitä) kohtaan, joille sanotaan että sinun historiasi on vaihtoehtoinen”, Yussif totesi. Ensin yhteiskuntaan rakennetaan erilaisia kynnyksiä ja esteitä. Toisten asemaan joutuvia kohdellaan alentuvasti ja taiteestakin tulee holhoavaa. Sitten aletaan puhua siitä että taiteen tiloista pitäisi tehdä inklusiivisia. Mutta Yussifin mukaan kaikki juontuu oikeastaan siitä että olemme rakentaneet tilat alun perin näin, kaikkine kynnyksineen ja esteineen.

Tapahtuman toisena päivänä Maryan Abdulkarim ja Sonya Lindfors kävivät dialogia toistensa ja yleisön kanssa. He jatkoivat pohdintoja dekolonisaatiosta, taiteesta ja aktivismista. Vapaa kirjoittaja Maryan Abdulkarim piti tärkeänä että jokainen myöntää olevansa osa valtajärjestelmää.

Kun on kyse globaaleista eriarvoisuuksista ja Suomen sisällä pitkään jatkuneesta saamelaisalueiden kolonisoimisesta, ei kukaan ole sivullinen.

Myös mustana naisena voi vahvistaa rakenteita. Jokaisen pitää kantaa vastuunsa ja katsoa omaa tapaansa tehdä asioita. Sonya Lindfors painotti, että näyttämön dekolonisointi ja taidealan valtarakenteiden muuttaminen on keskeistä. Silti täytyy myös laajentaa ajatusta dekolonisaatiosta omaan ajatteluun ja toimintaan. ”Kuten Pauliina Feodoroff sanoi, meillä on tiettyjä käsityksiä siitä mikä on kaunista ja hyvää, meillä on myös näkemyksiä siitä miten pitää toimia ja mikä on oikein. Näitä käsityksiä pitää ravistella ja pohtia, mistä tämä ideologia tulee ja mitä se tarkoittaa. Tällaisten keskustelujen käyminen on sitä heiluttamista ja uuden rakentamista”, Lindfors päätteli.

Kolmen päivän aikana moneen suuntaan versoneet keskustelut liikkuivat historiasta tulevaisuuteen, henkilökohtaisesta kollektiiviseen, läheltä kauas maailmalle ja takaisin. Ne avasivat uusia reittejä kansalaiskeskustelulle ja osoittivat samalla miten pitkälle tuo keskustelu on jo kulkenut. Taiteen ja aktivismin ympärille keskittynyt tapahtuma käsitteli rodullistamisen, kolonialismin ja niiden purkamisen teemoja kunnianhimoisesti, uutta ymmärrystä rakentaen ja silti käytännönläheisesti.

Suvi Keskinen on akatemiatutkija Turun yliopistossa.