Missä menee raja?

Kattis Honkanen

Juttelin hiljattain siskoni ja veljeni kanssa tunteista, oikeasta ja väärästä, ihmisten kohtaamisesta ja tästä maailmasta, johon meidät on heitetty.

Rakkaus, kädestä pitäminen, epätoivo, ahdistus, hämmennys, uupuminen, viha, haavanhaukku. Epätoivo ja voimattomuus. Kumpuava viha, laajentuva rakkaus. Siinä sitä on.

Aamulla herätessäni näin meidät seisomassa rajalla, sisko toisella puolella ja minä toisella. Rajaa ei ole mitenkään erityisesti merkitty – se leijui ilmassa ja tunnetilojen vaihteluissa välillämme. Veli seisoi hieman etäämmällä, pinkkiin maasturiinsa nojaillen. Raja siirsi ilmaa paineella puolelta toiselle. Sen tunsi hiuksissaan ja poskillaan, ilmapaineen jonka mukana todellisuudet liikahtelivat rajan puolelta toiselle ja ehkä kolmannellekin. Olimme siinä yhdessä, aamukahvilla, luomassa todellisuutta, kokeilemassa erilaisia tunnetiloja, harkitsemassa miltä mitkäkin sanat ja ajatukset tuntuivat.

Näitä eri todellisuuksien välisiä rajaneuvotteluja tuntuu nyt olevan ilma täynnä. Sitä oikein herkistyy huomioimaan rajapintoja lähes joka paikassa; uutisissa, sosiaalisessa mediassa, lounaskeskusteluissa, toreilla, oman pään sisäisissä ristiriidoissa. Rajoja kaikkialla. Useita todellisuuksia. Ne rajaavat ihmisten maailmoja, muovaavat elintärkeitä elämän ja kuoleman kysymyksiä. Rajoilla väitellään, rajoja puolustetaan ja rajoja muunnellaan, säädetään ja availlaan. Myös oman ymmärrykseni raja, oman käsityskykyni raja, oman haluni ja omien tekojeni raja on liikkeessä. On olemassa rajaselkkauksia joissa huudetaan. On kohtaamisia rajalla joissa ihmetellään toista hyväntahtoisesti. On rajoja joilla ihmiset seisovat selin toisiinsa kuulosuojaimet päässä. Olenko tänään ajatusten sisällissodassa? Milloin maailmojen sota alkoi? Pitäisikö tarttua sanan säilään vai olla hiljaa?

Millä puolella toria seisoisin vai jäisinkö kotiin?

Siskoni näyttää kuvan lentokoneesta joka lähti Kabuliin.

Minkä tunteen se meissä herättää? Mitä ajatuksia siihen liitämme? Mitä se tarkoittaa?

Rajoilla meissä kohtaavat myös lait ja asetukset sekä demokratiajärjestelmä joka lakeja säätää. Siellä on myös virkakoneisto ja poliisi, joka toimeenpanee. Kaikilla näillä on oikeus käyttää annettua valtaa. Valtion yksinoikeus käyttää väkivaltaa konkretisoituu myös sisarusteni ja minun pyrkimyksissä ymmärtää, kuunnella ja valita hyvältä tuntuva ajatuksen tie. Laki ja valtio tuottavat ne juridiset raamit joiden sisäpuolella ja ympärillä keskustelumme ja puheemme polveilee. Vain valtiolla on lupa tappaa. Hallitus asettaa sääntöjä, virkamies toteuttaa ajatusta ja poliisi toimeenpanee tuon ajatuksen. Tässä tapauksessa: laittamalla jollekin käsiraudat, ottamalla kädestä ja ohjaamalla pois, rajan tuolle puolen.

Rajalla kohtaavat myös tarinat. Minkä tarinan tapahtumista haluaa kertoa? Kertoako tarinaa taloudesta ja puhua ikään kuin valtionvarainministerinä: kertoa ettei meillä ole varaa auttaa, meidän on tehtävä budjettileikkauksia. Tässä maailmassa puhuvat järki ja pankkien ekonomistit. On olemassa maa ja sen kunnollinen kansa joka pitää huolta taloudestaan ja jonka teot perustuvat välttämättömyyksiin. Jopa köyhäinavusta on leikattava. Kaikkien on osallistuttava. Tämä puhe on höystetty hieman vaimennetuilla tunteilla, kehotuksilla olla ”rationaalisia” ja välillä opettajamaisen ymmärtäväisillä lauseilla. On kestettävä, vaikka se välillä tuntuisi epäoikeudenmukaiselta. Kansan on otettava vastuu maastaan. Virkamiehet, joilla on toimivalta tehdä tähän ajatteluun liittyviä toimenpiteitä saattavat tuntea tarmoa ja innostusta kaikesta uudesta mitä olisi mahdollista keksiä, ja varmasti myös väsymystä jatkuvaan vastustukseen ja muutokseen.

Todellisuus tehdään sanoilla. Ja se todellisuus on totta. Puhumme maailmamme todeksi ja tätä tehdessämme etsimme oikeita, juuri sen todellisuuden logiikkaan sopivia ajatuksia ja tekoja. Vertaamme, punnitsemme ja muovaamme samalla sitä toista, sitä rajan tuolla puolen olevaa. Ilman sitä me emme ymmärtäisi itseämme, emme tuntisi rajojamme, sekoaisimme sanoissamme. Saattaisipa samalla käydä myös niin että olettaisimme kuuluvamme johonkin samuuteen, samanlaisten joukkoon, vaikka ainoa yhtäläisyys välillämme onkin yhtenäisyyden rajoilla keksitty ero: se toinen, ne muut. Häiritsevästi myöskään he eivät silti suostu olemaan keskenään samanlaisia.

Todellisuuksiimme liittyy myös tunteita. Maailma minun silmieni kautta nähtynä tuntuu hyvin tietynlaiselta. Minunlaisessani maailmassa ja todellisuudessa tunteiden ristiriitaisuudet tyyntyvät vasta kun olen löytänyt maailmakuvastani ne ajatukset, jotka selittävät kokemukseni viemättä maailmalta ja ymmärrykseltä pohjaa pois. Saatanhan löytää myös jonkun faktan tai tilaston, joka kannattelee tarinaani.

Minua kiehtoo kysymys maailmani rajoista. Mihin maailmani ulottuu? Missä kulkevat todellisuuteni rajat? Minkä tarinan kerron ja miten päädyin kertomaan juuri sen? Kerronko tarinaa jossa Antti Rokka kolmannesvuosisata sitten seisoo rajalla konekivääri kädessä että älkää tulko tänne? Katsonko rajapyykkiä tuntien turvaa siitä että se on olemassa, siitä että saan sitä puolustaa ja että tunnen kuuluvani näiden rajojen sisäpuolelle? Haviseeko tarinassani historian kaiku? Perinteet?

Vai kerronko tarinaa Pate Mustajärven sanoin: Ei ole enää mitään Antti Rokkaa. Ihmisiä tulee rajan yli.

”Koska hehän tulevat. Sehän on ihan selvä asia, kun sulta loppuu kaikki, niin silloin sä lähdet. Ja onhan niitä kansainvaelluksia ollut jo tuhat vuotta sitten. Nyt he lähtevät liikkeelle siitä syystä, että he eivät voi elää. Siinä on turha pitää mitään rajat kiinni -lässytystä.”

Kun katsoo Kabulin konetta voi myös kokeilla miltä tuntuu puhua maailman tilasta, kaikesta siitä hädästä, riistosta, kasvavista tuloeroista, sodista ja pakenevista ihmisistä. Rikkaiden ja köyhien kasvavasta kuilusta. Voi vaikkapa sanoa: Suomessa rikkain kymmenys omistaa yli puolet kaikesta vauraudesta. Voi muistella tarinaa köyhästä perheenäidistä joka etsii rotankoloista riisinjyviä, miettiä leipäjonoissa seisovia ihmisiä, nähdä silmissään kaasuhyökkäyksen jäljiltä henkeä haukkovat syyrialaislapset. Ja totta on että nämä tarinat ja todellisuudet sopivat huonosti yhteen Rokan Antin tai Nordea-pankin ekonomistin kanssa. Ne ovat ihan eri maailmasta. Kuitenkin molemmat maailmat ovat totta ja ehkäpä vielä sukulaisia.

Siskon kanssa siinä rajalla näitä kokeiltiin. Miltä erilaiset tarinat todellisuudesta tuntuvat ja mitä tuntemuksia ne meissä herättävät? Rajalla kuunnellaan, rajaa myös kunnioitetaan.
Tarinat ovat ajatuskudelmia tai muotteja joiden kautta luomme todellisuutta. Katsomme maailmaa tulkintojen läpi ja näemme eri asioita. Ajatuskudelmamme luovat juuri sen todellisuuden jossa elämme. Näihin kudelmiin on myös meidän tunteemme ripustettu.
Olemme niistä myös vastuussa – kun ne kerran itse rakensimme ja toisillemme jaoimme.

Jäin kuitenkin miettimään miksi tarinamme joissain tilanteissa tuntuu tarvitsevan lisävahvistusta. Miksi haluamme väittää että se on yleispätevä?  Miksi uskomme sen loogisuuksien pätevän myös muiden ihmisten maailmoissa? Miksi haluamme pitää omaamme sinä oikeana? Ehkä se liittyy siihen, että tunne on niin kehollinen? Siihen ihan fyysiseen tuntemukseen jolla ajatuksemme meihin tarraavat? Väristykseen, epävarmaan vilkaisuun, oikeudenmukaisuuden hivelyyn iholla, hyvän voiton tanssiin ja pahan palkan hykertelyyn?

Pahuutta ei saa maailmasta pois ja siksi hyvyys on täsmälääke.

Kirjoittaja on tutkija Åbo Akademin sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.