Minna Seikkula, Aino Korvensyrjä ja Saara Pellander
Rasismin mahdollisimman suppea määrittely yhteiskunnallisessa keskustelussa on tunnistettu strategia rasististen argumenttien ja käytäntöjen oikeuttamiseksi.[1] Akateeminen keskustelu rasismista kevään 2016 aikana muistuttaa siitä, että vastaavanlaisia määrittelykamppailuja käydään yhtälailla tutkimuksen kontekstissa. Helsingin yliopistolla järjestetty pohjoismaista rotuhygieniaa ja eugeniikkaa käsitellyt seminaari ja Poliisiammattikorkeakoulun Maahanmuutto ja turvallisuus -raportti ovat esimerkkejä siitä, että rasismin käsitteellistäminen vaatii huomiota myös tutkimuksessa.
Historiaa luotaava Racial Hygiene and Population Politics in the Nordic Welfare State
-seminaari kutsui akateemisen yleisön lisäksi muita yhteiskunnallisia keskustelijoita vuoropuheluun muun muassa siitä, miten käsitellä myös akateemiseen traditioon sisältynyttä rasismia. Vaikka nykytieteen valossa teoriat rodusta ovat pseudotiedettä, 1900-luvun alkupuolella rotuteorioiden ajateltiin kuuluvan tieteellisen keskustelun terävimpään kärkeen. Seminaarin puheenvuorot olivatkin tärkeitä muistutuksia siitä, miten laajalle levinnyttä pseudotieteellinen rotubiologinen ajattelu oli 1900-luvun alkupuoliskolla, ja miten sillä on ollut erityinen asema Pohjoismaissa. 1920-luvulla Uppsalan rotubiologisella instituutilla oli tunnustettu asema aikansa tiedemaailman johtotähtenä.
Historioitsija ja journalisti Maja Hagerman esitteli tutkimustaan, joka käsittelee Uppsalan rotubiologisen instituutin johtajan, Herman Lundborgin, teorioita. Lundborg keräsi laajan ihmisruumiiden fyysisiä mittoja kartoittavan aineiston 1900-luvun alkupuolella pyrkimyksenään todistaa Ruotsin väestön jakautuminen ruotsalaisiin, suomalaisiin ja saamelaisiin. Mittaamisen ohella Lundborg oli kiinnostunut valokuvaamaan rotuhierarkiassa kehittymättömämmiksi tulkitsemiaan saamelaisia ja suomalaisia, ja ”rotuominaisuuksien” todisteena Lundborg esitti niin mittaustuloksia kuin valokuvia. Mittaustulokset osoittautuivat Lundborgille itselleenkin ajoittain hankalisiksi, sillä ne eivät vahvistaneet hänen teorioitaan. Teorioiden ”verifiointi” valikoidun valokuva-aineiston perusteella oli sen sijaan helpompaa. Lundborgin kuvissa hierarkian pohjalle sijoitetut saamelaiset kuvattiin aina luonnossa. Seuraavalle portaalle sijoitetut suomalaiset asetettiin rakennettuun ympäristöön, mutta heidät esitettiin vähemmän siisteinä ja suittuina kuin hierarkian huipulle sijoitetut ruotsalaiset. Nämä ”erot” sekä havainnollistivat että toimivat todistusaineistona Lundborgille eri ”rotujen” sivistyksestä ja kehityksestä.
Me pidimme Hagermanin esitystä erinomaisena esimerkkinä siitä, miten biologisen eriarvoisuuden olettava ja kulttuurieroihin keskittyvä rasistinen ajattelu kytkeytyvät toisiinsa[2]. Tätä kytköstä on korostettu kansainvälisessä rasismia käsittelevässä tutkimuksessa: käsitys ei-eurooppalaisten ihmisten kulttuurien alemmasta kehitysasteesta on toiminut rasismin metakertomuksena vuosisatojen ajan. Nähdäksemme esimerkiksi se, että hollantilaiset siirtomaaisännät pitivät ”oikeanlaisen” kulttuurin opettamisesta lapsille kolonisoimassaan Indokiinassa suurena ja keskeisenä poliittisena kysymyksenä, on nykykeskustelujen valossa pysäyttävä esimerkki.[3]
Olikin yllättävää, että Racial Hygiene and Population Politics in the Nordic Welfare State
-seminaarin puhujat esittivät keskustelussa rasismin merkitystä nykypäivässä – ja osin historiassakin – aliarvioivia kantoja. Hagermanin esitys nähtiin seminaarissa esimerkkinä nimenomaan (pseudo)biologisesta rasismista, jolla ei ole yhtymäkohtia nykypäivän kulttuuria koskeviin keskusteluihin. Seminaarin loppukeskustelussa rasismia käsiteltiin nimenomaan menneisyyden rotutieteenä, ja panelistit toistivat näkemyksen, että rasismista voi puhua vain silloin, kun esimerkiksi politiikkaa ohjaa ajatus biologisesta rodusta. Näkemys on monella tapaa ongelmallinen. Se muun muassa sivuuttaa yllä kuvatun rasismin kulttuurisen ulottuvuuden.
Seminaarissa puhuneet sosiologi Ilpo Helén ja historioitsija Markku Mattila esittivät lisäksi, ettei myös suomalaisten sosiaalipoliittisten näkemysten valtavirtaan kuulunutta väestön ”rodullisten ominaisuuksien” kehitykseen tähdännyttä rotuhygieniaa tulisi yhdistää rasismiin. Helén ja Mattila vetosivat näkemykseen, jossa rasismi liittyy nimenomaan ryhmiin (”antropologinen rotu”) liitettyihin ominaisuuksiin kun taas rotuhygienia oli kiinnostunut ”rodullista huonommuutta” edustavista yksilöistä. Tätä erontekoa on käsitellyt tutkimuksessaan Maija Urponen[4], joka kirjoittaa:
Vaikka rasismi ei olisikaan rotuhygieenisen ajattelutavan kausaalinen seuraus tai rotuhygienia rasismin syytä, ovat ne käsitteinä ja käsityksinä historiallisesti muokkautuneet suhteessa toinen toiseensa. Se, että esimerkiksi Francis Galton[5] kirjoituksissaan vertaili myös ”antropologisten” rotujen keskinäisiä laatueroja ja oli kiinnostunut nimenomaan ”brittiläisen rodun” kyvykkyydestä, kertoo erilaisten rotu-käsitysten kietoutumisesta toisiinsa myös tieteen kentällä. (Urponen 2010, 112)
Urposen kuvaileman yhteyden sivuuttaminen mahdollistaa rasismin historioiden ylenkatsomisen toisen maailmansodan jälkeisessä suomalaisessa sosiaalipolitiikassa, johon kuuluu esimerkiksi romaneihin ja saamelaisiin kohdistunut pakkoassimilaatio. Kiteyttäen voi todeta, että seminaari kokonaisuutena toimi valitettavana esimerkkinä yleisestä kuvitelmasta, jonka mukaan rasismi on mahdollista sulkea historian kauhukabinettiin. Rasismin kieltäminen, sen projisointi joko menneisyyteen tai muualle, ovat klassisia tapoja uusintaa sitä[6].
Samaa rasismin kieltämisen strategiaa käytettiin kevään aikana julkaistussa Poliisiammattikorkeakoulun raportissa, jossa todetaan (s.7): “Alun perin lähinnä ihmisten rodullis-biologiseen eriarvoisuuteen viittaava rasismin käsite on otettu osaksi maahanmuuttopoliittista keskustelua ja kiistaa; voimakkaana sanana se toimii vastakkainasettelua lietsovana ja vaikeuttaa osapuolia kunnioittavaa vuoropuhelua”. Raportissa tunnutaan ehdottavan, että rasismista puhuminen nykykontekstissa olisi jotenkin ongelmallista ja käsite kuuluisi historiaan. Toivomme, että asia on kuten raporttia ansiokkaasti kritisoineet Karin Creutz, Markus Jäntti ja Lena Näre huomauttavat: ”Yhteiskuntatutkijoiden piirissä rasismi-käsite ymmärretään laajemmin”.
Rasismin ja tieteellisen ajattelun historiallisten kytkösten tarkastelu muistuttaa siitä, että akateeminen tutkimus ei lähtökohtaisesti ole millään tavalla rasismivapaata – ja historiallisesti nimenomaan tieteellinen tutkimus on edistänyt rasististen erottelujen institutionalisoimista (esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan) merkittävällä tavalla. Suvi Keskinen on kirjoittanut tässä blogissa aiemmin siitä, miten Poliisiammattikorkeakoulun raportissa esitetyt havainnot voidaan tulkita esimerkkeinä rakenteellisesta rasismista. Onkin kyse siitä, minkälaiseen maailmankuvaan ja arvomaailmaan tulkintoja tekevä tutkija on sitoutunut. Tämän sivuuttaminen tutkimuksessa tarkoittaa mukautumista nykykeskusteluun, jossa rasismi selitetään pois “ääriryhmien” ongelmana ja kieltäydytään tunnustamasta ja tutkimasta sitä miten valtiolliset rakenteet tuottavat rasismia tänään. Tutkimuskeskustelujen on aika pureutua rakenteellisen rasismin kysymyksiin – esimerkiksi siihen, miten eurooppalainen valtiorasismi luonnollistaa ei-EU-kansalaisten oikeudetonta asemaa
Kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita.
[1] Ks. esim. Rastas, Anna (2009) Rasismin kiistäminen suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa. In Keskinen, Suvi & Rastas, Anna & Tuori, Salla (eds) En ole rasisti mutta. Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino, 47–64.
[2] Esim. Balibar, Etienne (1991) Is There a ”Neo-Racism”? Teoksessa Balibar, Etienne & Wallerstein, Immanuel Race, Nation, Class. Ambiguous Identities London: Verso, 17–29; Goldberg, David Theo (2002) The Racial State. Oxford: Blackwell.
[3] Stoler, Ann Laura, and Leopold Lambert (2014) “The Colonial Administration of Bodies and Space.” Conversation recorded with Ann Laura Stoler in New York on August 11, 2014, Archipelago.
[4] Urponen, Maija (2010) Ylirajaisia suhteita. Helsingin olympialaiset, Armi Kuusela ja ylikansallinen historia. Helsinki: Yliopistopaino.
[5] Brittiläinen Galton tunnetaan eugeniikan eli väestön ”rotuominaisuuksia” parantamaan pyrkineen opin pioneerina sekä eri väestöryhmiä rotuteorioiden uranuurtajana. Viite on blogitekstin kirjoittajien huomautus.
[6] Vrt. Lentin, Alana (2016) ‘Racism in Public or Public Racism: Doing Antiracism in “Post-Racial” Times’.Ethnic and Racial Studies 39(1), pp. 33–48; El-Tayeb, Fatima (2011) European Others. Queering Ethnicity in Postnational Europe. University of Minnesota Press.
RASTER.FI 