Kaikennielevä turvallisuus

Suvi Keskinen     

Muutama päivä Brysselin terrori-iskujen jälkeen voi tuntua itsestään selvältä että eurooppalaisten pitää olla huolissaan turvallisuudesta. Mutta juuri siksi on tärkeätä tarkastella kriittisesti sitä keskeistä roolia, jonka turvallisuus on saanut käsiteltäessä maahanmuuttoa. Sillä jo ennen Brysselin iskuja maahanmuutto ja turvallisuus liitettiin kiinteästi toisiinsa toimittajien, viranomaisten ja poliitikkojen puheissa.

Hiljattain saimme esimerkiksi lukea, että sisäministeriö haluaa 100 miljoonaa euroa lisää sisäisen turvallisuuden hoitoon vedoten maahanmuuton kasvuun ja Pariisin terrori-iskun tapaisiin ilmiöihin. Lännen median poliiseille tekemän kyselyn mukaan taas 79 % poliiseista pitää turvapaikanhakijatilannetta erittäin tai melko suurena uhkana Suomen ja suomalaisten turvallisuudelle. Poliisiylijohtaja Kolehmaisen mukaan tilanne on kohtuullisen hyvin hallinnassa, mutta hänkin on huolissaan siitä ”mitä kohta voi tapahtua” viitaten kielteisten päätösten ja palautusten jälkeiseen tilanteeseen. Ylen A2 Turvattomuus–ilta havahdutti keskustelemaan äärioikeiston mukaan kutsumisesta ja rasistisen ideologian normalisoinnista, mutta vahvisti yhtä lailla tulkintaa maahanmuutosta ennen kaikkea turvallisuuskysymyksenä.

Julkisuuden turvallisuuspuhe kääntää sosiaaliset ja poliittiset ongelmat kysymyksiksi laista ja järjestyksestä, joihin etsitään vastauksia ensisijaisesti rajavalvonnasta ja poliisitoiminnasta. Samalla turvallisuus näyttää kuuluvan vain tietyille ryhmille: kovin vähän puhutaan niiden ihmisten turvallisuuden tarpeesta jotka hakevat turvapaikkaa Euroopasta tai pohditaan rasismia kokevien oikeutta elää turvallista arkea. Kreikan saarille ja Idomeniin loukkuun jääneiden syyrialaisten turvallisuus ja ihmisoikeudet eivät sanottavammin kiinnosta mediaa, eikä Suomeen saapuneiden irakilaisten turvallisuus ole poliitikkojen keskeinen huolenaihe. (Sen sijaan huolta kannetaan maahanmuutto- ja rajapolitiikan ”signaaleista”.) Lännen median kyselyssä puolet vastanneista poliiseista piti polttopulloiskujen kaltaista rasistista rikollisuutta vähäisenä uhkana ja moni kuvasi näitä tekoja ”yksittäisten humalaisten hölmöilynä”. Iso osa poliiseista näyttää siis suhtautuvan rasistiseen rikollisuuteen tekoja vähätellen ja sivuuttaen rasismia kokevien ihmisten turvallisuusuhat.

Turvallisuusnäkökulman vahvistamiseen on yritetty valjastaa mukaan myös tutkijat ja julkisten selvitysten tekijät. Poliisiammattikorkeakoulun raportti turvallisuudesta ja maahanmuutosta julkaistiin laajan mediapyörityksen saattelemana, mutta tutkijat arvostelivat vahvasti selvityksen menetelmällisiä ongelmia. Raportin sisällön arviointi on sen sijaan jäänyt vähäiseksi, eikä kriittistä keskustelua turvallisuuspuheesta ja sen seurauksista juurikaan käydä suomalaisessa julkisuudessa.

Polamkin selvitys havainnollistaa hyvin niitä ongelmia, joita turvallisuuteen keskittymisestä seuraa. Raporttiin on koottu monenlaisia tilastotietoja ja kyselytutkimusten tuloksia maahanmuutosta ja turvallisuuskysymyksistä. Siinä käsitellään maahanmuuttajiksi luokiteltuja ihmisiä rikosten tekijöinä ja uhreina, pohditaan radikalisoitumista ja terrorismin vaaroja, mutta yhtä lailla nostetaan esiin muuttajien henkilökohtaiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tutkimustulokset kertovat mm. muuta väestöä suuremmasta työttömyydestä, pienituloisuudesta ja asumisen painottumisesta vuokra-asumiseen. Useita selvityksen kohtia voisi käyttää havainnollistamaan rakenteellista rasismia ja sen psykososiaalisia seurauksia. Tai (toisin ilmaistuna) rodullistettua yhteiskuntajärjestystä, joka asettaa ihmisryhmiä resurssien ja vallan suhteen eriarvoisiin asemiin. Rakenteellisen rasismin kaltaiset käsitteet eivät kuitenkaan ole raportin laatijoiden suosiossa. Raportin keskeinen ongelma onkin että monimutkaiset sosiaaliset, poliittiset ja yksilölliset tapahtumasarjat puristetaan turvallisuusmuottiin. Näin yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja valtasuhteisiin liittyvistä kysymyksistä tulee valtaväestön turvallisuutta koskeva huoli.

Myös ratkaisut, joita esitetään, seuraavat tätä ajatustapaa eivätkä pureudu keskeisten ongelmien ytimeen. Raportti esittää erilaisten tarkkailutoimenpiteiden lisäämistä, kuten indikaattoreita joiden hälyttäessä aletaan toimia ja puolivuosittaisia strategisia katsauksia. Mutta maahanmuuton hallinnoinnissa ei suinkaan ole puutetta tarkkailutoimenpiteistä, päinvastoin mitä erilaisimpia raportointeja ja selvityksiä tehdään jatkuvasti.

Ratkaisujen löytyminen edellyttäisi ensinnäkin olennaisten kysymysten esittämistä, toiseksi hallinnointia laajempaa näkökulmaa. Milloin puututaan rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja miten tartutaan ulossulkeviin käytäntöihin uusien tulijoiden kohdalla? Miten muutetaan ajatuksia kuulumisesta paikkaan nimeltä Suomi, jotta niitä ei enää rajaa normatiivinen valkoisuus? Ja kenen tehtävä on saada arjen rasismi loppumaan? Politiikan aika ei todellakaan ole ohi.

Turvallisuusnäkökulman painottuminen Polamk:n raportissa ei ole ensisijaisesti tekijöiden valinta, sillä he ovat toimineet Valtioneuvoston toimeksiannosta. Painotus turvallisuuteen on lähtöisin jo tehtävänasettelusta. Didier Bigo[i] kehottaakin katsomaan maahanmuuttoa koskevan turvallisuuspainotuksen taustoja: tällainen kehityskulku ei johdu vain yksittäisten poliitikkojen viesteistä tai uhkakuvia levittävistä uutisoinneista, vaan on suurelta osin seurausta turvallisuudesta leipänsä ansaitsevien hallintokoneistojen ja valtiollista valtaa käyttävien toimijoiden (hallitus, ministeriöt, eduskunta jne.) teoista. Maahanmuuton näkeminen turvallisuusuhkana ei myöskään ole vain kotimainen ilmiö, vaan se kytkeytyy EU:n rajapolitiikkaan ja erilaisiin turvallisuustekniikoihin, joiden avulla tulijoiden kulkua pyritään seuraamaan ja kontrolloimaan.

Yhteiskunnan viimeaikaisia muutoksia tarkasteltaessa voidaan toki pohtia turvallisuutta, mutta ongelmallista on se että maahanmuutto esitetään ensisijaisesti turvallisuusuhkana. Monet Polamk:n raportin käsittelemistä aiheista (työttömyys, koulutuksen ulkopuolelle jääminen, asuinalueiden eriytyminen jne.) ovat ensisijaisesti muita kuin turvallisuuskysymyksiä: ne liittyvät esimerkiksi työmarkkinoiden toimintaan ja ulossulkeviin käytäntöihin, kaupunkipolitiikkaan ja koulutukseen käytettyihin resursseihin. Maahan saapujien esittäminen turvallisuusuhkana toimii myös käyttövoimana rasistiselle puheelle ja siitä kumpuaville teoille. Yhteiskunnallinen ilmapiiri, jota turvallisuuspuhe hallitsee, ruokkii rasistista toimintaa ja tekee siitä ymmärrettävää. Kriittinen näkökulma sen sijaan pyrkii etsimään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtääviä ratkaisuja ja jäsentämään monimutkaisia tapahtumakulkuja.

Kirjoittaja on akatemiatutkija Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

[i] Bigo, Didier (2002) Security and Immigration: Toward a Critique of the Governmentality of Unease. Alternatives 27, Special Issue, 63-92.

Yksi kommentti artikkeliin ”Kaikennielevä turvallisuus

  1. Paluuviite: Rasismi tieteessä ennen ja nyt | Rasismista ja rajoista

Kommentointi on suljettu.