Rasisminvastaisuus – hyödyllinen valhe?

Minna Seikkula

Heinä-elokuun taitteessa 2015 Suomessa runsaat 20 000 ihmistä otti kantaa rasististen viholliskuvien rakentamista vastaan ja monikulttuurisuuden puolesta. Monet poliittiseen eliittiin kuuluvat henkilöt tasavallan presidenttiä myöten antoivat tukensa rasismivapaasta Suomesta unelmoivalle mielenosoitukselle. Jo viime keväänä uunituore hallitus linjasi, että ”rasismia ei sallita”[1]. Aletaanko Suomessa siis kohta olla rasismivapaassa tilassa?

Feministinen kulttuurintutkija Sara Ahmed kirjoittaa ei-performatiivisesta antirasismista[2]. Performatiivisuus tarkoittaa tässä yhteydessä puheenvuoron tai lausuman todellisuutta muotoilevaa voimaa: lausumat rakentavat sosiaalista todellisuutta, jossa me elämme (esimerkiksi tuomion julistavan lainoppineen sanat muotoilevat oikeudenkäynnin osapuolten elämää – useimmiten tällaiset prosessit ovat kuitenkin monimutkaisempia eivätkä yhtä suoraviivaisesti havaittavissa). Ahmedin käyttämä ei-performatiivisuus viittaa siihen, miten jotkin lausumat tai puheenvuorot epäonnistuvat muokkaamaan todellisuutta, vaikka niiden tarkoituksena näyttäisi olevan sosiaalisen todellisuuden ulottuvuuksien vahvistaminen. Eli yrityksestä huomatta sanat eivät toteuta tarkoitustaan. Antirasismin ei-performatiivisuudella Ahmed viittaa siis sellaisiin rasisminvastaisuuden julistuksiin, jotka eivät oikeastaan puutu rasismiin ja ehkä jopa ylläpitävät sitä.

Ahmedin ajatukset eivät ole pelkkää akateemista ilottelua, vaan niiden takana on huoli rasisminvastaisuuden ja rasisminvastaisten toimenpiteiden muuttumisesta merkityksettömiksi. Symbolinen sitoutuminen antirasismiin kiillottaa omaa julkisuuskuvaa ja tuottaa samalla turvallisuuden tunteen: hei, tämähän on jo ratkaistu, meidän ei tarvitse enää tehdä mitään. Antirasismin ei-performatiivisuutta ovat julistukset, joissa lähdetään siitä, että minä tai me täällä yliopistolla, työpaikalla, harrastuspiirissä tai vaikkapa Suomessa ei olla rasisteja, eikä meidän toiminta siksi sisällä rasistisia käytäntöjä. Pahimmassa tapauksessa tämä tarkoittaa, että yritykset kritisoida rasistisia käytäntöjä ja tuoda esiin rasismin kokemuksia tukahdutetaan sillä, että rasisminvastaisuudesta on jo sovittu – usein rasimia kokevia kuulematta.

Aika moni on tuonut kesän jälkeen innokkaasti esiin, ettei ole rasisti tai pidä rasismista. Hyvä niin, sillä selväsanaista irrottautumista valkoista länsimaisuutta ensisijaistavasta valtajärjestyksestä kaivataankin. Ei-performatiivisuuden idea on yksi ajattelun apuväline tällaisten lausuntojen täsmällisempään pohtimiseen. On selvää, että maahanmuuttovastaisen rasismin levittämiseen omistautuneiden ja sillä ratsastavien poliitikkojen vakuutteluja ei-rasistisuudesta on syytä kyseenalaistaa – kuten taisivat tuumia myös monet Helsingin Meillä on unelma -mielenosoitukseen osallistujat. Samalla kriittiset rasismintutkijat ovat huomanneet taipumuksen liittää rasismi ainoastaan poikkeuksena ja valmiiksi ongelmatapauksina pidettyihin yksilöihin tai ryhmiin.[3]

On helppoa ajatella, että rasismi on epämiellyttävä poikkeus tasa-arvoisessa kiiltokuvatodellisuudessa. Samalla salonkikelpoisemmin asetetut sanat ja yhteiskunnallisen vallankäytön keskiöön sijoittuvat teot jäävät monesti vähemmälle huomiolle.

Mitä tarkoittaa, ettei rasismia suvaita, jos samalla kuitenkin ollaan sitouduttu siirtolaisten henkiä systemaattisesti vaarantavaan rajapolitiikkaan (jonka seurauksista viime päivinä sosiaalisessa mediassa jaetut traagiset kuvat viestivät)? Tai mitä tarkoittaa osoittaa tukea rasisminvastaiselle mielenosoitukselle, jos muutamia viikkoja myöhemmin vihjailee, että Välimeren henkensä kaupalla ylittävät siirtolaiset eivät oikeastaan ansaitse päästä Eurooppaan? Samanlaisen illusorisen ja tilanteen jähmettävän vaikutelman voi luoda vaikkapa yliopistolla kiinnittämällä seinään syrjinnästä vapaa alue -julistuksen, jos samalla ei ryhdytä aktiivisiin toimiin esimerkiksi sen asetelman purkamiseksi, että sekä opiskelijat että opettajat ovat vuodesta toiseen etupäässä valkoisia suomalaisia.

Ahmedin mukaan ei-performatiivisetkaan rasisminvastaisuuden julistukset eivät kuitenkaan ole kokonaan käyttökelvottomia. ”Rasismia ei suvaita” voi olla hyödyllinen valhe. Kun ainakin esitetään rasisminvastaisuuteen sitoutumista, on tuohon sitoumukseen mahdollista tarttua osoittamalla ero siinä, mitä sanotaan ja miten käytännössä toimitaan. Kesän mielenosoituksissa ja niiden ympärillä käyty keskustelu siitä, kuka on mielekäs liittolainen ja mitä oikeastaan halutaan puolustaa ja mitä vastustaa, ovat kenties tällaisen keskustelun alku. Rasisminvastaisuuden ollessa yhä useamman huulilla keskustelu toivottavasti säilyy elävänä ja vieläpä terävöityy.

Nyt syksyn alussa todistamme auttamishalua ja empatiaa. Yksityiset ihmiset keräävät vaatteita, lastenvaunuja ja kännyköitä helpottamaan Suomesta turvapaikkaa hakevien ihmisten arkea. Muiden auttamaan aktivoituneiden yksityisten ihmisten lailla Juha Sipilä lupaa majoittaa kotiinsa turvapaikanhakijoita. Se, että niin moni etsii käytännön ratkaisuja hankalaan tilanteeseen, antaa toivoa. Samalla kun hurraan auttamaan organisoituneille ihmisille, suosittelen lukemaan tutkija Jukka Könösen tekstin pelkän hyväntekeväisyysnäkökulman riittämättömyydestä. Toivottavasti solidaarisuuden eleet ulottuvat myös siirtolaispolitiikkaan. On ehkä toiveajattelua, että pääministeri Sipilä ja hänen johtamansa hallitus antaisivat poliittisen sisällön sille, että rasismia ei sallita. Entä me muut? Teemmekö halukkaille tilaa myös jäädä Suomeen? Vuonna 2014 myönteisen turvapaikkapäätöksen sai reilu kolmannes hakijoista.[4]

Ja mitä turvapaikan saaneille on tapahtunut? Ennen olin pakolainen muistuttavat kansainvälistä suojelua Suomesta aiemmin saaneet työntekijät ja opiskelijat sosiaalisessa mediassa. Valitettavasti lähtökohdat vaikkapa työpaikan saamiseen eivät usein ole reilut. Tutkimuksessa on toistuvasti todettu, että Suomeen muualta muuttaneita (sekä muita ei-valkoisiksi rodullistettuja) kohdellaan esimerkiksi työmarkkinoilla syrjivillä tavoilla.[5] Tästä todellisuudesta puhuu suorin sanoin Ylen elokuussa haastattelema tutkija ja poliitikko Fadumo Dayib. Dayib toteaa itse, miten kahdesta valtiotieteellisestä yliopistotutkinnosta huolimatta hänen nähdään kelpaavan Suomessa ainoastaan hoiva-alle. Samalla hän muistuttaa siitä, miten muuttavien ihmisten tarinat eivät pääty maahan pääsyyn, vaan alkavat siitä.

Onkin aika tuulettaa luutuneisuutta, jota ei esiinny ainoastaan omaan napaansa uponneiden nettikirjoittajien puheissa, ja kuroa kiinni kuilua symbolisen rasisminvastaisuuteen sitoutumisen ja sellaisten käytäntöjen välillä, jotka purkavat eriarvoisuutta ihmisten väliltä. Toivottavasti meillä on nyt unelman lisäksi tahtotila!

Minna Seikkula on tohtorikoulutettava sosiologian oppiaineessa Turun Yliopistossa


[1] Valtioneuvosto: Maahanmuuttopolitiikka. Työryhmälinjaus 13.5.2015.

[2] Ahmed, Sara. 2006. “The Nonperformativity of Antiracism.” Meridians: Feminism, Race, Transnationalism 7 (1).

[3] Lentin, A. 2008. “Europe and the Silence about Race.” European Journal of Social Theory 11 (4): 487–503.

[4] Migri: Turvapaikkapäätökset 1.1.-31.12.2014. 9.1.2015.

[5] Vieraita työssä. Työelämän etnistyvä eriarvoisuus (2010). Toim. Sirpa Wrede  & Camilla Nordberg.  Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Yksi kommentti artikkeliin ”Rasisminvastaisuus – hyödyllinen valhe?

  1. Paluuviite: Käänteisrasismin mahdottomuus | Rasismista ja rajoista

Kommentointi on suljettu.