Kun suomalaisessa mediassa puhkeaa kohu raiskausepäilyistä, keskustelu harvoin rajoittuu itse tekoihin tai uhrien oikeuksiin. Sen sijaan rikosepäilyistä tulee usein kansallisen moraalin ja turvallisuuden näyttämö. Näin kävi sekä Oulun joukkoraiskausepäilyjen aikaan 2000-luvun alussa että myöhemmin Kempeleessä, kun tapaukset kytkettiin nopeasti maahanmuuttoon ja “vieraisiin” miehiin.
Tällaisessa puheessa seksuaaliväkivalta kehystyy symboliseksi uhaksi kansakunnalle. Naisten kehoista tulee kansallisen kunnian ja turvan mittari, jota miesten – ja yhä useammin myös naisten – oletetaan puolustavan. Tämä asetelma on tuttu nationalistisesta perinteestä, jossa miehen rooli on toimia “naisten ja lasten suojelijana”, ja jossa raiskaus ei näyttäydy ensisijaisesti yksilön kärsimyksenä vaan koko yhteisön loukkauksena.
Rodullistaminen ja spekulaation politiikka
Olennaista näissä keskusteluissa on rodullistava logiikka: kun rikoksista ei ole varmoja tietoja, epäilys kohdistuu nopeasti tiettyihin ryhmiin. Epämääräiset tuntomerkit, kuten “tumma tukka” tai “välimerellinen ulkonäkö”, riittävät liittämään teot turvapaikanhakijoihin, muslimeihin tai Lähi-idästä tuleviin. Tällainen tulkinta ei synny tyhjästä, vaan rakentuu aiempien ennakkoluulojen ja stereotypioiden varaan.
Rodullistava ajattelu tarjoaa helpon selityksen: jos tekijäksi oletetaan ulkomaalaistaustainen mies, rikos muuttuu todisteeksi koko ryhmän uhasta. Tämä ei ainoastaan vääristä keskustelua, vaan myös tuottaa uutta rasismia. Yksittäisestä rikosepäilystä tulee näin väline maahanmuuttovastaisten poliittisten tavoitteiden, kuten rajojen sulkemisen tai turvapaikkapolitiikan kiristämisen, edistämiseen.
Naiset kansallisen uhkan vartijoina
Mielenkiintoista on huomata, kuinka sukupuoliroolit ovat muuttuneet. Aiemmissa keskusteluissa naisia kuvattiin lähinnä uhreina, joiden suojelemisesta kansakunnan miesten tuli huolehtia. Viime vuosina on kuitenkin nähty, että myös naiset itse osallistuvat aktiivisesti maahanmuuttovastaiseen liikehdintään. Rajat kiinni -mielenosoituksissa ja muussa aktivismissa naiset ovat ottaneet “kansakunnan puolustajan” roolin, levittäen rodullistavia tulkintoja ja vaatien kovempia toimia “ulkopuolisia” vastaan. Tämä osoittaa, että nationalistinen uhkakuvasto voi mobilisoida eri sukupuolia, vaikka sen juuret ovat perinteisessä maskuliinisessa suojelulogii kassa.
Vaihtoehtoiset äänet ja yhteiskunnalliset kamppailut
On kuitenkin tärkeää huomata, että julkinen keskustelu ei ole yksisuuntaista. Jokaisen kohun rinnalla on ollut järjestöjä, yksilöitä ja viranomaisia, jotka pyrkivät haastamaan rasistisen logiikan ja palauttamaan keskustelun seksuaaliväkivallan todellisiin ongelmiin. He muistuttavat, että rikoksiin tulee puuttua oikeusjärjestelmän kautta, ei syyllistämällä kokonaisia ryhmiä.
Näin muodostuu monitasoinen kamppailu, jossa risteävät kysymykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta, kansallisuudesta ja rodullistamisesta. Seksuaaliväkivalta ei ole vain yksilöiden tragedia, vaan myös poliittinen taistelukenttä, jossa määritellään, kuka kuuluu kansakuntaan ja kuka jätetään sen ulkopuolelle.
Tulevaisuuden kysymys
Kun mietin näitä keskusteluja, minua huolestuttaa se, kuinka nopeasti seksuaaliväkivalta voidaan valjastaa nationalistisiin ja rasistisiin projekteihin. Sen sijaan, että keskityttäisiin uhrien tukemiseen ja väkivallan ehkäisemiseen, huomio siirtyy rajojen vartioimiseen ja “kansallisen kunnian” varjelemiseen.
Kysymys kuuluu: pystymmekö rakentamaan julkisen keskustelun, jossa seksuaaliväkivaltaan puututaan sen vakavuuden mukaisesti, ilman että siitä tehdään välinettä rasistisille ja nationalist isille hankkeille? Vastaus tähän ratkaisee, onko suomalainen yhteiskunta valmis kohtaamaan väkivallan ja rasismin yhtä aikaa – eikä asettamaan toista toisen varjoksi.
